Raymond

Suomen kesä
Lue juttu

Siunattu hulluus samaani

Teksti
Janne Flinkkilä
Kuvat
Aapo Huhta

Siunattu hulluus on juttusarja, jossa Raymond etsii salattua elämänviisautta suomalaisilta oman tiensä kulkijoilta. Jotkut kutsuvat heitä kylähulluiksi, toiset viimeisiksi tietäjiksi. Sarjan neljännessä osassa tavataan Johannes Setälä, joka lähti 1960-luvulla luotaamaan sisäavaruuttaan ja otti reittioppaaksi Kalevalan. Nykyisin hänet tunnetaan Lohjansaaren samaanina. Onko hän oikea tietäjä vai onko kaikki vain suurta bluffia?

Matkan varrelle on moni eksynyt. Tie Lohjansaareen oli kiemurainen. Sen vierellä vilisi pähkinäpensaita ja kirsikkapuita, kumpuilevia niittyjä ja lehtoja.

Kun autosta nousee ulos, pihan perällä näkyy kivelle aseteltu keppiviritelmä. Se voisi olla True Detective -sarjan ykköskauden okkultistinen häkkyrä, paholaissieppari. Helsingistä oli tänne alle tunnin ajomatka, mutta henkinen etäisyys tuntuu tähtienväliseltä. Puiden lehdet havisevat ja linnut laulavat.

Rintamamiestalon kulman takaa harppoo mietiskelevillä askelilla mies. ”Löysitte sitten perille”, hän sanoo, hymyilee ja ojentaa kätensä. Hän on Johannes Setälä. Silmien pilke näkyy tummennettujen linssienkin läpi.

Istahdamme kuistille. Small talk on aluksi tunnustelevaa puolin ja toisin, mutta tuulikellon helinä täyttää hiljaiset hetket. Talon emäntä tuo vadillisen purtavaa: hapankorppuja ja munavoita ruohosipulilla. Isäntä tarjoaa puista voiveistä. ”Pistäkää menemään. Se on ihan maittavaa. Nuorilla miehillä on aina nälkä.”

Johannes Setälä, 74, tunnetaan Lohjansaaren samaanina.

Johannes Setälä on maalannut piharakennuksen seinään kalevalaisen teoksen, joka symboloi sukupolvien ketjua.

Johannes Setälä on maalannut piharakennuksen seinään kalevalaisen teoksen, joka symboloi sukupolvien ketjua.

Samaani. Ensimmäinen mielleyhtymä on porontaljaan pukeutunut villimies, joka lankeaa loveen kärpässienipäissään. Tai hiihtokeskuksen lähimailla noitarumpuesityksiä turisteille antava komeljanttari. Setälä ei tee itsestään numeroa, mutta hän kieltämättä näyttää jälkiteollisen ajan Väinämöiseltä. Valkeat pitkät hiukset ja parta hulmuavat tuulessa. Päälaen peittää pellavainen lakki.

Setälä on kirjoittanut samanismista Samanismin määritelmäJohannes Setälän oppilas Susanna Aarnio on koonnut useamman tutkijan määritelmistä kymmenen kohdan listan, joka hänen mukaansa kattaa samanismiksi luokitellun perinteen tunnusmerkit. Perinteinen samanismi on suullista, etnistä ja euraasialaista. Siinä käytetään ekstaasitekniikoita, joiden avulla päästään toisiin maailmoihin tai todellisuudentiloihin. Siihen liittyy käsitys vähintään kahdesta tai useammasta erilaisesta sielusta. Siihen liittyy myös käsitys maailman kolmikerroksellisuudesta (alinen, keskinen ja ylinen) sekä samaanin toimimisesta välittäjänä näiden kerrosten välillä. Lisäksi siihen liittyy käsitys samaanin apuhengistä. Samaani on yhteisönsä hengellinen ja joskus maallinenkin johtaja. Samaani tuntee heimoaan ja sen elinympäristöä koskevat syntytarinat, jotka ovat avain heimon menneisyyteen ja identiteettiin. Samaanilla on jokin rituaalinen varustus, joka vaihtelee: rumpu, puku, naamio tms.  useita kirjoja ja hän on opettanut aatetta. Lohjansaaren talonsa pihamaalla hän suorittaa ikiaikaisia rituaaleja. Mikä tämä samaani oikein on miehiään? Onko Kalevalasta elämänoppinsa ammentavalla Setälä oikeasti jotain annettavaa 2010-luvun ihmisille vai onko hän vain erakoitunut höppänä?

Hapankorppuja rouskuttaessa 74-vuotias Setälä sanoo, että kaikki asiat voi johtaa aina taaksepäin. Kehityksellä on lukuisia linjoja, joita voi lähteä seuraamaan. Jos aletaan puhua samanismista, on palattava siihen, mistä kaikki lähti. Siksi on kerrottava Setälän tarina alusta asti.

”Eräällä metsäretkellä katajanjuurten reunustamasta kivenkolosta kuului laulua.”

Jatkosota syttyi kesäkuussa 1941. Setälä syntyi saman vuoden elokuussa Viipurin itäpuolella, Kähärin kylässä. Isä jäi sotimaan, äiti lähti evakkoon ja pieni Johannes seurasi mukana. He asettuivat ensin isän mummolaan Kuhmoisiin. Kun isä palasi rintamalta, hän ei ollut entisensä. Vanhemmat erosivat.

Johannes oli syrjäänvetäytyvä poika, joka tykkäsi samoilla yksikseen metsässä jo nelivuotiaana. Eräällä retkellä katajanjuurten reunustamasta kivenkolosta kuului laulua. Maahiset kutsuivat pikkupojan omiin leikkeihinsä aliseen maailmaan. Johannes ei pitänyt sitä minään ihmeenä, koska lapselle maailma on avoin. Sen sijaan kotona hänen tarinansa tyrmättiin. Sodan runtelemassa perheessä ei ollut leikinlaskulle sijaa.

Mielikuvitustaan pieni Johannes purki piirtämiseen. Kun kaupassa ostokset käärittiin makulatuuripaperiin, Johannes sai niistä kotona piirustusarkkeja. Sama tapa on säilynyt edelleen. Pöydällä on nivaska kirjekuoria. Aina kun laatikkoon tulee postia pankista tai vakuutusyhtiöltä, Setälä säästää kuoren. Sen takapuolelle hän piirtää milloin mitäkin, sen kummemmin ajattelematta. Päällimmäiseen kuoreen on hahmoteltu kuulakärkikynällä väkevä naishahmo ja samanistisilta näyttäviä symboleja.

Kun Setälä oppi aapisen, hänestä tuli lukutoukka. Hän alkoi pohdiskella kosmoksen syntyä, olevaisuutta ja iäisyysasioita. Samaan aikaan häntä kiinnosti ajankohtainen maailmanmeno. Tiedonjanonsa hän sammutti ahmimalla kirjoja ja lehtiä.

”Setälä päätyi kuvataiteilijaksi pääkaupunkiin. Siellä hän koki 22-vuotiaana kovan tärskyn.”

Äiti oli meijerialalla töissä ja työt kuljettivat eri puolille Suomea. Aina kun Setälä oli saanut uudesta asuinpaikasta kavereita, muutettiinkin jo muualle. Kun hän oli toisellakymmenellä, he asuivat Elimäellä. Kotiin tuli Helsingin Sanomat, ja joskus olympiavuoden jälkeen lehdessä alkoi ilmestyä nuortenpalsta. Setälä sujautti pilakuvansa kirjekuoreen ja lähetti Helsinkiin.

Lehti julkaisi Setälän piirroksen. Se oli hänelle ”iso tärsky”. Kuvia pyydettiin lisää, ja Setälähän piirsi. Elimäkeläisestä koulupojasta tuli Helsingin Sanomien avustaja. Täysi-ikäistyttyään hän päätyi kuvataiteilijaksi pääkaupunkiin. Siellä hän koki 22-vuotiaana vielä kovemman tärskyn.

Setälän maailma muuttui, kun sai vuokraemännältään syntymäpäivälahjaksi Akseli Gallen-Kallelan kuvittaman Kalevalan.

Setälän maailma muuttui, kun sai vuokraemännältään syntymäpäivälahjaksi Akseli Gallen-Kallelan kuvittaman Kalevalan.

Syksyllä 1963 Johannes Setälän rintakehään jysähti valopallo. Oli ilta, sataa tihutti, nuori taiteilija oli piirtänyt pöydän ääressä, kunnes jäsenet alkoivat puutua ja oli noustava jaloittelemaan.

Yhtäkkiä korvissa alkoi suhista. Ikkunaseinän yläosa ja välikatto avautuivat, taivaalta lähestyi auringonkaltainen pallo, joka täytti koko huoneen kirkkaankeltaisella valolla. Kuului vaimea tussaus ja Setälä lysähti sängylle. Tämä kaikki kesti noin kaksi silmänräpäystä.

Mitään kipua ei tuntunut, mutta Setälä näki valonsäteiden voimasta itsensä sisältäpäin. Palleaa kuumotti ja lämpö levisi koko kehoon. Nyt tuli kuolema, Setälä ajatteli. Silti hän ei pelännyt. Hän ymmärsi, että suurenmoinen kirkkaus oli universaalin rakkauden ilmentymä.

Setälä kohosi erilaisten valon alueiden läpi, muuttui kullakin alueella erilaisiin muotoihin. Aistit sekoittuivat toisiinsa: värit ja kaikki maailman ääni olivat samaa ylimaallista värähtelyä. Hän oli itsekin osana sitä, hajonneena valoksi, väreiksi ja värähteleviksi hiukkasiksi.

Aamulla Setälä heräsi. Huone oli ennallaan syksyisen harmaassa kajossa, mutta itse hän oli pysyvästi muuttunut. Kokemuksestaan hän ei kertonut kellekään.

”Huone oli ennallaan, mutta itse hän oli pysyvästi muuttunut. Kokemuksestaan hän ei kertonut kellekään.”

Taiteilijaelämä Helsingissä oli monin tavoin boheemia. Osoitteita Setälällä oli 1960-luvulla ”varmaankin kymmeniä”. Kämppäkaverinsa Daniel Sibakowin Fantastis-realistinen SibakowJohannes Setälän pitkäaikainen kämppä- ja ateljeekaveri Daniel Sibakow (17.2.1933–15.9.1988) maalasi koskematonta erämaata ja Lapin luontoa otteella, jota hän itse kutsui fantastis-realistiseksi. Aikalaisten silmissä hänen räiskyvät värinsä nousivat käsitteeksi: yleisesti puhuttiin jopa Sibakowin punaisesta. Sibakowin tekniikkaan kuuluivat akryylivärit, palettiveitsi ja kangas. Hän menehtyi Lapin keskussairaalassa ja lepää Rovaniemellä Maijasen hautausmaalla. kanssa hän vetäytyi usein Lappiin ja Jäämerelle maalaamaan pohjoista luontoa. Reissujen jälkeen he myivät taulujaan jopa ravintoloiden narikoissa. Kuvataiteen rinnalle nousi musiikki. Silloin kun Setälä ei maalannut, hän soitti Pentti Setälä -yhtyeessä rumpuja. Repertuaari venyi jazzista tangoon.

Samaan aikaan hippiaallon ensimmäiset pärskeet iskivät Helsinkiin. Itämainen meditaatio vei Setälänkin mukanaan. Taustalla oli jo rajatilakokemus katon läpi suhahtaneesta valopallosta, eikä pikkupoikana syttynyt tiedonjano ollut laantunut. Hän keskusteli Sibakowin ja muiden kollegojensa kanssa taiteesta, suurten filosofien teoksista ja maailmankirjallisuudesta. Itämainen mietiskely oli 1960–70-lukujen taitteessa suosittua, samoin kaikenlainen itsensä etsiskely new age -liikkeen piirissä. Elettiinhän Vesimiehen aikaa.

Hippivuosilla oli varjopuolensa: kostea taiteilijaelämä alkoi saada kollegoista yliotetta. Lopulta kohtalon koura puuttui peliin. Tai oikeastaan se oli vuokraemännän koura, joka ojensi Setälälle syntymäpäivälahjaksi Akseli Gallen-Kallelan kuvittaman Kalevalan. Hän oli seurannut Setälän pohdiskeluja ja päätellyt, että siinä olisi itseään etsivälle taiteilijalle sopivaa luettavaa.

”Hippivuosilla oli varjopuolensa: kostea taiteilijaelämä alkoi saada kollegoista yliotetta.”

Kun Setälä aukaisi Kalevalan, suusta pääsi yksi sana: jumaliste. Kirjassa oli yksityiskohtainen kuvaus alkuräjähdyksestä. Ikiaikaiset runonlaulajat olivat tuhansia vuosia sitten nähneet sen, mitä tiede oli vasta hiljattain löytänyt. Se oli hänelle henkilökohtainen big bang.

Helsingin taidepiirejä Kalevala ei innostanut. Päinvastoin, muut taiteilijat pyrkivät kaikin voimin eroon kansallisromanttisista vaikutteista. Setälästä tuli toisinajattelija. Hän tutkiskeli eeposta, ja kuten aina ennenkin, muutti ajatuksensa kuviksi. Tavaramerkiksi muodostunut pohjoisen luontokuvasto sai väistyä kalevalaisten aiheiden tieltä.

Eteläesplanadin ja Korkeavuorenkadun kulman tarunhohtoinen Brondan talo oli Setälän viimeinen osoite Helsingissä. Brondan kahvila oli ollut 1920–30-lukujen taitteen taiteilijapiirien olohuone. Siellä olivat viihtyneet muun muassa Eino Leino, Tyko Sallinen sekä Uuno Kailas ja muut Tulenkantajien jäsenet.

Setälä pystytti ateljeensa sisäpihalle, Brondan vinttiin, joka oli jo 1950-luvulla tunnettu nuorten kuvataiteilijoiden kotipesänä. Miesten vinttiBrondan vintin taiteilijaryhmä muodostui 1950-luvulla. Se halusi irtisanoutua taiteen kansallisista painotuksista ja viedä kotimaisen ekspressionismin uudelle tasolle. Brondan vintin taiteilijaryhmän johtohahmona vaikutti Eino Ruutsalo, joka piti näyttelyitä muun muassa Lontoossa ja Moskovassa. Ruutsalon lisäksi yhteisöön kuuluivat muun muassa Ahti Lavonen, Veikko Mäkinen, Mauri Heinonen, Lasse Marttinen, Olavi Haarala, Wiking Forsström, Arvo Summanen, Olavi Martikainen, Väinö Rouvinen, Lasse Marttinen, Juhani Harri, Yrjö Ruutu ja Hanno Karttunen. Eteläesplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmassa sijainnut Brondan talo sai nimensä entisestä Brondinin kahvilasta.  Pian Kansallis-Osake-Pankki päätti purkaa koko talon. Tilalle piti saada tehokkaampia neliöitä. Viimeisen vuokransa nälkätaiteilija maksoi vuonna 1972 maalaamalla talosta taulun, joka on yhä pankin kokoelmissa. Kodittomaksi Setälä ei jäänyt: hän otti Kalevalan mukaansa ja muutti Lohjansaareen.

Kun Setälä soittaa samaanirumpuaan, kuulijalta katoaa ajantaju.

Kun Setälä soittaa samaanirumpuaan, kuulijalta katoaa ajantaju.

”Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa, pyhät lehvät oksasilla, marjaset sitäi pyhemmät.”

Samaani siteeraa Kalevalan 33. lukua. Hänen kotipihansa kunniapaikalla on tietysti pyhä kalevalainen pihlaja. Tienvarren kuuset ja pihan kirsikkapuut hän istutti itse paljaaseen maahan. Alkuun Setälä eli omavaraistaloudessa: järvestä sai kalaa, jota hän säilöi suolaamalla talveksi. Pihaan hän kuokki perunamaan. Metsän antimista sai keiteltyä teetä. Kaikki, mitä täällä syödään tai jätetään talousjätteeksi, on jo neljänkymmenen vuoden ajan palannut kompostin kautta elinvoimaksi omaan pihapiiriin.

Setälälle luonto on temppeli. Täällä hän voi tervehtiä puita, kiviä tai kallioita. Etenkin puut ovat pyhiä. Niiden juuret ovat syvällä maassa ja latvus haarautuu taivaalle. Puilta Setälä saa helpotusta migreeniinsä. Kun päätä alkaa jomottaa, ensimmäinen ajatus on päästä äkkiä ulos, puiden luo. Niitä voi kosketella ja niihin nojata, kun olo käy sietämättömäksi. Eikä luonnon parantava vaikutus ole edes mikään uskon asia. Terve metsä, terve ruumisJapanissa metsässä liikkumisen terveysvaikutuksia on tutkittu 1980-luvun alusta asti. Kymmenissä kenttätutkimuksissa on mitattu, millaisia kliinisiä vaikutuksia luontoliikunnalla on. Tuloksissa on havaittu verenpaineen, leposykkeen sekä stressihormonina tunnetun kortisolin pitoisuuden alenemista. Japanilaisessa lääketieteessä luonnossa liikkumista hoitotarkoituksessa kutsutaan nimellä shinrin-yoku, joka tarkoittaa metsässä kylpemistä. Japanilaistutkijat avustivat myös suomalaisia, kun Metsäntutkimuslaitos ja Tampereen yliopisto tutkivat metsän terveysvaikutuksia. Vuonna 2007 tehdyn suomalaistutkimuksen mukaan mieliala, keskittymiskyky ja terveys paranevat, jos ihminen liikkuu luonnossa vähintään kaksi tai kolme kertaa kuukaudessa.

Aikoinaan samanismi oli nimenomaan eloonjäämisoppia luonnon keskellä. Luontoa piti osata kuunnella ja arvostaa. Samaanit tunsivat parantavat yrtit, tiesivät eläinten reitit, osasivat ennustaa säätä.

”Samaanit tunsivat parantavat yrtit, tiesivät eläinten reitit, osasivat ennustaa säätä.”

Setälä johdattaa pihan perälle. Polun varrella puussa pyörii erikoinen himmeli, jota hän kutsuu ikiliikkujaksi. Hänen mukaansa niin tyyntä ei voi ollakaan, ettei tuuli sitä vähän liikuttaisi. Kummulle on kasattu Jäämereltä tuoduista kivistä kiuas. Pihapolun päästä löytyy Maailman temppeli. Täällä on Setälän mukaan pidetty monen monta seremoniaa.

Vuonna 1996 Käpylän Taivaskalliolla järjestettiin neljän ilmansuunnan alkuperäiskansojen Four Winds -kokous. Sen intiaaniosallistujat vihkivät Setälän Suomen ja Pohjolan hengenperinnön ja samaanitulen vartijaksi. Eri alkuperäiskansojen edustajat ovat löytäneet tiensä myös Setälän kotipihaan. Maailman temppelissä on käynyt intiaaneja, nepalilaisia ja tuvalaisia.

Setälän mukaan samanismi ei ole mikään ismi. Se on suoraan luonnosta nousevaa ymmärrystä ja tietoa. Siksi eri puolilta maapalloa olevien alkuperäiskansojen tarustoissa on niin paljon yhtäläisyyksiä. Luontoa tarkkailemalla nähdään olemassaolon ja elämän perusta.

”Kauppareissut samaani tekee Toyotalla.”

”Maaemo ylläpitää meidät kaikki. Niin kauan kuin Maaemo hyväksyy meidät, täällä on olemisen mahdollisuus. Isä Päivä taas antaa sen voiman, jolla maailma jaksaa toimia. Isä Päivä nostaa joka kevät uudestaan kasvillisuuden Maaäidin pinnasta”, Setälä sanoo. ”Olemme molemmista täysin riippuvaisia. Se lähtökohta on ollut aina kaikkialla sama.”

Luontoyhteys näkyy myös Setälän teoksissa. Pihamaa on täynnä veistoksia, joita on tapana kutsua ITE-taiteeksi. Ihmisfiguurien puvut ovat sammaloituneet ja pihan pökkelöväinämöiset lahoavat luonnon armoilla. Niin on tarkoituskin. Veistokset elävät luonnon mukana ja ovat jatkuvan muutoksen kourissa. Hajoavat pikkuhiljaa, kuten ukko itsekin, Setälä naurahtaa. Sekin on osa hänen maailmantulkintaansa: vain jatkuva muutos on se, mitä ylipäätään havaitsemme.

Piharakennuksen seinään on maalattu kalevalainen teos. Se symboloi sukupolvien ketjua. Setälällä itsellään on kaksi lasta: tyttö ja poika, molemmat yli kolmenkymmenen. He elävät kaupungissa, heillä on ”toimet ja virat”.

Maallisiin realiteetteihin on samaanin itsensäkin pakko sopeutua. Ennen tänne tuli busseja, mutta nykyisin kesämökkiläisetkin kulkevat saareen omilla autoillaan. Kerran viikossa täytyy käydä Virkkalassa kaupassa. Ne matkat samaani tekee Toyotalla.

Samaanin pihamaa on täynnä veistoksia, joita on tapana kutsua ITE-taiteeksi. ITE on lyhenne sanoista itse tehty elämä.

Samaanin pihamaa on täynnä veistoksia, joita on tapana kutsua ITE-taiteeksi. ITE on lyhenne sanoista itse tehty elämä.

”Täällä sitä on”, Setälä sanoo. Laudat narisevat, kun hän kiipeää ullakkoateljeen rappusia. Seiniin nojaa kymmeniä kalevalaisia tauluja. Peräkammarin nurkassa nököttävät rumpusetti, kontrabasso ja sähköurut. Setälä näyttää Ateneumin julkaisemaa kirjaa Kalevala-näyttelystä. Siinä on kuva Maailman temppelivartijasta, joka seisoo yhä hänen pihallaan.

Pöydällä on röykkiö esineitä. Tarpeellista tavaraa, kuten Stephen Kingin kauhuromaanin nimi kuuluu. Setälä alkaa kertoa niiden tarinoita. Dalai Laman lahjoittama vyö. Valokuva, jossa Setälä luovuttaa Dalai Lamalle itse tekemänsä Kalevalan. Aurinkotanssivyö, joka on ollut lakotasamaanin käytössä. Tuvalaiselta samaanilta saatu pyhän peuran hammas. Kiinalaisia parannussieniä.

Yksi esine on saatu hopi-intiaaneilta Arizonasta, toinen perulaiselta samaanilta. Setälä näyttää sileäksi hioutunutta kivenpalasta, joka on hänen mukaansa Maya-temppelin kappale. Sen hän on saanut Maya-pappi Don Chucilta. Otan kivenpalasen käteeni. Setälä katsoo silmiin ja hymyilee.

”Varjelkoon. Koetatko? Uskallatko koettaa? Miten käy äijälle?” hän sanoo. ”Minä en kyllä lähtisi kirveen kanssa raapimaan Maya-temppeliä, mutta kun kansansa edustaja antaa, sen voi ottaa vastaan.”

Kivi tuntuu kädessä, no, kiveltä. Lasken sen takaisin pöydälle.

”Varjelkoon. Koetatko? Uskallatko koettaa? Miten käy äijälle?”

Vintti on erityinen, sillä täällä Setälä alkoi toden teolla pitää meditaatioharjoituksia kalevalaisen samaanirummun kanssa. Hän oli ajautunut ”psykofyysiseen kriisiin” ja alkoi päästä siitä eroon vasta kun sai avukseen muinaisen henkioppaan.

”Minulla oli täällä kolmen vuoden kausi, jolloin olin yöt pitkät yhteydessä häneen. Hän on Vanha Ugri, demiurgikantaisä jostain hyvin kaukaa. Hän opetti näitä syvällisiä asioita, joilla liityin meidän perustastamme lähtevään linjaan”, Setälä kertoo.

Istunnot Vanhan Ugrin kanssa olivat raskaita. Ne saattoivat kestää koko yön yhteen menoon. Henkiopettaja kuitenkin pelasti Setälän pitkästä itsetuhon kierteestä. Hän ei kerro siitä tarkemmin, mutta lähipiirissä moni herkkä taiteilija jäi boheemielämän vangiksi. Paras ystävä Daniel Sibakow lopulta kuoli alkoholismiin.

Voisi kuvitella, että Helsingin taiteilijapiireissä 60–70-lukujen taitteessa suhtauduttiin avoimesti tajunnan laajentamiseen myös kemiallisin keinoin. Setälä sanoo, että mitkään päihteet eivät kuulu hänen samanismiinsa. Istuntoja ennen juodaan korkeintaan kahvia.

”Täytyy olla mahdollisimman virkeä, hyvässä kunnossa ja terävä. Siinä syvemmässä samaanimaailmassa, jota tavoittelen, ei pyritä sumentamaan vaan kirkastamaan. Kohti valoa.”

Setälä alkaa selittää samaani-istuntojen sisältöä pehmeällä äänellä kuin päästäisi höyheniä yksi kerrallaan tuulen mukaan. ”Jokaisessa istunnossa pyritään johonkin. Voidaan tavoitella esimerkiksi yhteyttä haltiaan. Meillä kaikilla on syntymästä lähtien suojelushaltia. Se seuraa mukana lapsuuden ja nuoruuden ajan, mutta saattaa loitontua, ellei siihen pidä lainkaan yhteyttä. Sillä on ikään kuin omaa elämää.”

”Setälä sanoo, että mitkään päihteet eivät kuulu hänen samanismiinsa. Istuntoja ennen juodaan korkeintaan kahvia.”

Voiko Setälän puheisiin uskoa? Jotkin hänen tarinoistaan kuulostavat siltä, ettei hän elä tässä ajassa ja todellisuudessa. Monen korviin puheet henkiopettajista ja haltioista saattavat kuulostaa houreilta, ja valopallokokemusta joku voisi kutsua psykoosiksi.

Lohjansaaressa hänellä on maine. Naapurit ja kylänmiehet pitävät häneen kohteliaan välimatkan, mutta siinä ei ole mitään negatiivista. On vain hyvä, että saa olla rauhassa. Setälä sanoo, että kaikki kyllä tietävät, minkä lajin miehiä hän on. Hänellä oli Länsi-Uusimaa-lehdessä vakituinen palsta, jolle hän kirjoitti käsityksiään Kalevalasta, samanismista ja maailmanmenosta ylipäätään.

”Olin seitsemän vuotta opettajanakin yläasteella, ensin musiikkia ja sitten kuvista. Vedin myös kerhotoimintaa pienille lapsille. Erittäin hyvin tulin toimeen niin mukuloiden kuin nuorten kanssa. Ei heillä ollut mitään ennakkoluuloja.”

”Minulla on aina jokin naamari päällä. Sinullakin on. Samaani-istunnoissa pyritään niiden taakse.”

Kirjoissaan Setälä on verrannut samanistisia tutkimusmatkojaan jungilaiseen psykologiaan, joka johdattaa uninäkyjen äärelle. Kun hän kertoo siitä, mitä kutsutaan loveen lankeamiseksi, istunnot alkavatkin kuulostaa terapialta.

”Minulla on aina jokin naamari päällä. Sinullakin on. Samaani-istunnoissa pyritään niiden taakse. Silloin on mahdollista, että aukenee näkymä, reitti todellisuuteen, jota emme yleensä näe tässä päivien tuoksinassa. Se vie aineen taakse, johonkin paljon oleellisempaan.”

Setälä sanoo, että kaikki aine liukenee ennemmin tai myöhemmin pois. Sen takana on kuitenkin jokin aiheuttaja. Jokin, mikä saa asiat tapahtumaan. Istunnoissa on pyrkimys päästä mahdollisimman lähelle sitä aiheuttajaa. Millä nimellä sitä ikinä kutsutaankin. Tämän Setälä taas on johtanut kirjoituksissaan suoraan kvanttifysiikkaan.

”Oli Setälän maailmankäsityksestä mitä mieltä tahansa, yhteiskunnallisena ajattelijana hän on tarkkanäköinen idealisti.”

Oli Setälän maailmankäsityksestä mitä mieltä tahansa, yhteiskunnallisena ajattelijana hän on tarkkanäköinen idealisti. Taiteilijavuosinaan hän piirsi Suomen Sosialidemokraattiin karikatyyrejä sekä filosofista sarjakuvaa, jonka nimi oli Filo ja pojat.

Setälä muistelee kaiholla 1960-luvun ilmapiiriä. Silloin idealismi ei ollut mitään haihattelua vaan oli kaiken lähtökohta. ”Jotenkin tuntui, että tässä voidaan mennä hyvään suuntaan. Oli aika yleinen vaikutelma, että maailma on menossa kohti rauhaa. Helsingissäkin saattoi kävellä mihin vuorokauden aikaan vaan missä vaan”, hän sanoo.

Nykyisin ilmapiiri on Setälän mukaan kaikkea muuta. Samaan aikaan kun istumme ullakkohuoneessa, Lapissa käydään vaarallista leikkiä. Kymmenkunta valtiota harjoittelee NATOn johdolla ilmasotatoimia. Rajan toisella puolella on Venäjän sotaharjoitus.

”Ihmisellä on suuri potentiaali hyviin tekoihin. Kunhan vain opimme käyttämään niitä hyviä ominaisuuksia, joita meillä on.”

Samaanin ääni kohoaa. Hän paasaa, että vaikka ihminen voisi tavoitella suurempaa tietämystä vallitsevasta todellisuudesta, enää ei edes pyritä mihinkään järjelliseen, oikeaan ja hyvään. Natsismin ja kommunismin jälkeen on meneillään kolmas hirvittävä aate, jolle olemme toistaiseksi sokeita: hillittömän rosvouksen ideologia. Sankareina palvotaan niitä, jotka kehtaavat olla vielä ahneempia kuin muut. ”Tämä koko homma on kuin jotain sirkusta. Eihän tässä ole mitään tolkkua!” Setälä kivahtaa.

Olisiko kurssi käännettävissä Kalevalasta löytyvillä opeilla? Setälä tyyntyy ja hymyilee. Todellakin, hän vastaa. Hänestä ihmisellä on aivan yhtä suuri potentiaali hyviin tekoihin. Kunhan vain opimme käyttämään niitä hyviä ominaisuuksia, joita meillä on.

Mutta mitä sieltä Kalevalasta löytyy? Vastaukseksi tulee hiljaisuus, jonka pisteeksi Setälä laukaisee kuivan yksitavuisen naurahduksen. Hah. Hän on kirjoittanut aiheesta kuusi kirjaa.

”Ikävä kyllä ei ole mitään suoraviivaista, jonka voi läntätä pöytään, että näin. Kalevalassa on se perusta. Jos perusta valkenee, on mahdollista nähdä oikeat ratkaisut ja valita oikeat tiet. Perusasioista yksinkertaisimpia ovat juuri Maaäiti ja Isä Päivä. Jos niitä pidetään jokapäiväisessä elämässä toisarvoisina, lopulta niitä ei enää ymmärretä ja hyväksytä.”

Johannes Setälän tekemien ihmisfiguurien puvut ovat sammaloituneet ja pihan pökkelöväinämöiset lahoavat luonnon armoilla. Niin on tarkoituskin.

Johannes Setälän tekemien ihmisfiguurien puvut ovat sammaloituneet ja pihan pökkelöväinämöiset lahoavat luonnon armoilla. Niin on tarkoituskin.

Valokuvaaja on komentanut Setälän istumaan jakkaralle talon kulman taakse. Hänen vaimonsa Kristiina palaa päiväkävelyltä. Vanhemmiten talon ylläpito ja pihatyöt alkavat käydä raskaiksi. Kristiina sanoo, että hän voisi itse muuttaakin kaupunkiin, mutta Johannesta täältä ei saa kuin viimeiselle matkalle. Se on helppo ymmärtää. Kun samaanilta katkeaa luontoyhteys, hänelle ei jää mitään.

Setälän ullakolla kertomat tarinat oli helppo käsittää vertauskuvallisesti. Itse hän kuitenkin uskoo, että Kalevalan tekstit ovat pyhää sanaa sekä matkat yliseen ja aliseen todellisia.

”Kun samaanilta katkeaa luontoyhteys, hänelle ei jää mitään.”

Pikkupoikana Setälä pakeni metsään, kun isä purki sotatraumojaan äitiin. Kun hän oppi lukemaan, hän uppoutui kirjojen maailmaan. Myöhemmin hän on paennut pahaa maailmaa Lappiin ja Jäämerelle, musiikkiin, kuvataiteeseen, huuruiseen boheemielämään ja lopulta tänne Lohjansaareen. Ehkä omaan tajuntaan sukeltaminen on samanlainen tapa paeta pahaa maailmaa.

Eskapisti hän ei silti ole. Käytyään jossain arjen takana hän tuntuu näkevän kaiken entistäkin terävämmin. Itse hän sanoo, että vaikka samaanin maailmankuva on monikerroksinen, hänen täytyy aina pystyä erottamaan eri todellisuudet toisistaan. Muuten elämä tässä maailmassa käy mahdottomaksi.

Opettaessaan samanismia Setälä painottaa oppilailleen, että samaani lähtee tietoisesti matkalle toisiin olomuotoihin ja palaa sieltä toimiakseen tässä arkitodellisuudessa, tämän maailman ehdoin.

Vaikka samaanin maailmankuva on monikerroksinen, hänen täytyy aina pystyä erottamaan eri todellisuudet toisistaan.

Vaikka samaanin maailmankuva on monikerroksinen, hänen täytyy aina pystyä erottamaan eri todellisuudet toisistaan.

”Isä Päivä, Äiti Maa, Ilmatar, Vetehinen”, Setälä luettelee hiljaa. Tuulen humina peittää loput sanat. Hän ottaa rummun käteensä ja alkaa vähitellen liikutella sitä. Samalla hänen silmänsä painuvat kiinni ja suusta alkaa kuulua vaimeaa yninää. Se on hänen voimalauluaan. Hän hyräilee hiljaa, antaa rummun sisään ja kehälle kiinnitettyjen haltiakuvien ja helmien ropsahdella.

Setälä alkaa takoa rumpuun tasaista rytmiä. Muminan seasta erottuu muutamia puhuttuja sanoja, kuten ”luonnon pyhien haltioiden voima”. Soitto voimistuu ja Setälän ääni yltyy muistuttamaan tuvalaista kurkkulaulua tai didgeridoon mörinää: jotain ikiaikaista, joka tunkeutuu suoraan liskoaivoihin. Hän kohottaa kasvonsa kohti aurinkoa ja lyö rumpua yhä lujempaa.

Menetän ajantajuni. Lopulta yny vaikenee ja Setälä tärisyttää kapulaa kalvoon yhä vaientuen. Lopulta liike lakkaa, aivan kuin lentokone olisi laskeutunut maan kamaralle ja pysähtyisi paikalleen.

En tiedä, kuluiko äsken viisi minuuttia vai tunti. Setälä silittää kalliota kuin kissan selkää. Kävelemme hiljakseen takaisin autolle.

”Haltioita matkaan”, Setälä sanoo ja virnistää. Hänen silmänsä tuikahtavat taas.