Raymond

Suomen kesä
Lue juttu

Mäkihyppy

Teksti
Janne Flinkkilä
Kuvat
Antti Sepponen

Missä piilee täydellisen mäkihyppääjän salaisuus? Raymond selvitti, miten suomalainen mäkihyppy leiskautetaan takaisin maailman huipulle. Temppuun tarvitaan ainakin haaroista lököttäviä hyppypukuja, ratkaisu mustan hetken mysteeriin, Janne Ahosen ompelukone sekä muutama linnunluinen, litteä ihminen.

Puijon Hiihtoseuran pukuhuoneessa on muistoja menestyksestä.

Puijon Hiihtoseuran pukuhuoneessa on muistoja menestyksestä.

”Mitalisatoa voidaan niittää vasta, kun nämä jyvät saadaan istutettua versomaan suomalaisen mäkihypyn maaperään.”

Hyppy on kateissa. Tätä on nyt hoettu Suomessa ihan riittämiin.

Ongelman toteaminen ei riitä. Se tulee ratkaista. Jos hyppy on kateissa, se täytyy löytää.

Kun kadonnutta hyppyä lähdetään etsimään, emme tyydy mihin tahansa hyppyyn. Tavoitteena on löytää täydellisen hypyn kaava. Tarvitaan täydellinen leiskautus, jotta suomalaiset mäkikotkat saadaan singottua takaisin maailman huipulle.

Moni etsii yhtä viisasten kiveä, joka pelastaisi suomalaisen mäkihypyn. Me tiedämme, että sellaista ei ole.

Täydellisen hypyn salaisuus piilee pieninä tiedonjyvinä tutkijankammioissa, laboratorioissa ja autotalleissa ympäri Suomen. Mitalisatoa voidaan niittää vasta, kun nämä jyvät saadaan istutettua versomaan suomalaisen mäkihypyn maaperään.

”Jos yksi linkki herkästä ketjusta pettää, kaikki heilahtaa päin persettä.”

Etsintäpartiomme tehtävä kuulostaa epätoivoiselta, mutta tyvestä hyppytorniin noustaan. Pohjimmiltaan mäkihyppy on yksinkertainen laji. Tarvitsee osata vain neljä asiaa: vauhdinotto, ponnistus, ilmalento ja alastulo. Hypyn pituuteen vaikuttavia välineitäkin on vain saman verran: puku, monot, siteet ja sukset.

Monimutkaista lajista tulee, kun kaikki muuttujat pannaan samaan yhtälöön. Vauhdinottoasento vaikuttaa ponnistukseen. Ponnistus määrittää lentoradan suunnan ja hyppääjän asennon alkuilmalennossa. Nämä taas vaikuttavat loppuilmalentoon ja alastuloon.

Kun tähän lisätään jokaisen hyppääjän yksilöllinen fysiikka, kilpailutilanteen henkiset paineet sekä välineiden ja tuuliolosuhteiden aiheuttamat satunnaismuuttujat, ollaan jo miltei kaaosteorian asteelle kurkottavan yhtälön äärellä.

Sama suomeksi: jos yksi linkki herkästä ketjusta pettää, kaikki heilahtaa päin persettä.

Mitä aiemmin ketjussa virhe tulee, sitä monimutkaisemmaksi se voi kertautua. Ja onkin kertautunut.

”Keski-Euroopan mäkiviikkojen tv-lähetykset eivät Finnpanelin mittauksissa mahtuneet edes katsotuimpien ohjelmien top 100 -listalle.”

Jyväskylän Laajavuoren hiihtokeskuksen pysäköintipaikalta löytyi muistoseppele. Sen on allekirjoittanut Ekonomien Isänmaallinen Perinneseura.

Jyväskylän Laajavuoren hiihtokeskuksen pysäköintipaikalta löytyi muistoseppele. Sen on allekirjoittanut Ekonomien Isänmaallinen Perinneseura.

Maailmancupin kaudella 2015–2016 suomalainen mäkihyppääjä pääsi pistesijoille eli 30 parhaan joukkoon vain kolme kertaa.

Tälläkin kaudella suoritustaso on pysynyt masentavan vakaana – alemmas ei voi enää vajota. Vuodenvaihteessa hypelty Keski-Euroopan mäkiviikko oli totaalinen pohjanoteeraus: yksikään suomalainen hyppääjä ei yltänyt missään osakilpailussa pistesijoille.

Enää ei ole kyse edes siitä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kaikki ovat pikemminkin hiljaa. Keski-Euroopan mäkiviikkojen tv-lähetykset eivät Finnpanelin mittauksissa mahtuneet edes katsotuimpien ohjelmien top 100 -listalle.

Tyhjää on mäissäkin. Kansallisia kilpailulisenssejä on alle sata. Jopa alamäkiluistelijoita alkaa olla saman verran. Hyppyrimäkiä on ryhdytty purkamaan. Puhutaan koko lajin kuolemasta.

”Teinilehti Suosikki painoi Nykäsestä julisteita ja tarroja. Mäkihyppääjä ohitti idolipörsseissä rocktähdet ja yritti olla käräyttämättä nahkaansa lehdistön suurennuslasien polttopisteessä.”

Kauas on tultu kunnian päivistä. Suuret ikäluokat ja sodan käynyt sukupolvi muistavat, miten Suomen mainetta mäkihyppykansana luotiin jo 1950-luvulla. Tauno Luiro leiskautti Oberstdorfissa 1951 maailman pisimmän, 139-metrisen hypyn. Ennätys rikottiin vasta kymmenen vuoden päästä. Veikko Kankkonen voitti Innsbruckissa 1964 normaalimäessä olympiakultaa ja suurmäessä hopeaa.

Ensimmäisen television äärellä kasvaneen sukupolven yhteisiä avainkokemuksia olivat Jouko ”Jokkeri” Törmäsen olympiavoitto Lake Placidin suurmäessä 1980 ja Matti Nykäsen haamuhyppy MM-kultaan Holmenkollenin hernerokkasumussa 1982. Kahden tv-kanavan yhtenäiskulttuurissa yli neljännes koko väestöstä saattoi jännittää kansallissankariensa menestystä samaan aikaan.

Sitten alkoi Nykäsen aikakausi. Jyväskyläläinen oman tiensä kulkija dominoi mäkihyppyä mielin määrin. Sarajevossa 1984 hän voitti suurmäen olympiakultaa ja normaalimäen hopeaa. Calgarysta 1988 Nykänen tempaisi historiallisen triplapotin: kultaa normaali- ja suurmäestä sekä joukkuekilpailusta. Maailmancupin hän voitti neljä kertaa ja sijoittui kerran hopealle.

Teinilehti Suosikki painoi Nykäsestä julisteita ja tarroja. Mäkihyppääjä ohitti idolipörsseissä rocktähdet ja yritti olla käräyttämättä nahkaansa lehdistön suurennuslasien polttopisteessä. Hänen varjossaan mitaleita kauloihinsa ripustelivat muun muassa Jari Puikkonen ja Ari-Pekka Nikkola.

”Toni Nieminen oli kansallissankari: kollektiivinen itsetunnon kohottaja aikana, jolloin Suomen talous ja ihmisten mielialat möyrivät pohjamudissa.”

Lamavuosien teini-idoliksi nousi puolestaan 16-vuotias Toni Nieminen, joka voitti olympiakultaa Albertvillessä 1992. Salpausselän kisojen katsomoon hän keräsi tuhansien kirkuvien teinityttöjen lauman. Ilmiön imuun hyppäsi myös Hjallis Harkimo, joka järjesti Vantaalla vappuaattona ”Toni-discon”.

Eikä Toni Nieminen ollut pelkästään teini-idoli. Hän oli kansallissankari: kollektiivinen itsetunnon kohottaja aikana, jolloin Suomen talous ja ihmisten mielialat möyrivät pohjamudissa. Osoituksena tästä tasavallan presidentti Mauno Koivisto myönsi olympiavoittajalle erityisen etuoikeuden. Nieminen sai poikkeusluvalla ajokortin jo 17-vuotiaana. Perusteluna oli se, että mäkikotka voisi ajella omin päin harjoittelemaan – ja muutoinhan ekstrapalkintona voitettu Toyota Celica olisi jäänyt pihaan ruostumaan.

Suomalaisten mäkikotkien siivet kantoivat nykästen, nikkoloiden ja niemisten jälkeen vielä pitkälle yli vuosituhannen taitteen. Janne Ahosen, Matti Hautamäen ja Harri Ollin nimet kaikuivat hihkaisuina pikkupoikien leikeissä ja karjahteluina kotikatsomoiden kuvaruutujen ääressä. Kunnes kaikki hiljeni.

Haluamme palata näihin aikoihin. On lähdettävä liikkeelle aivan alusta. On löydettävä ihminen, josta voi tulla täydellinen mäkihyppääjä.

Otaniemen tuulitunnelissa kierrätetään ilmaa silmukassa.

Otaniemen tuulitunnelissa kierrätetään ilmaa silmukassa.

Suomalainen mäkikotka on tuulitunnelissa harvinainen laji. Aktiivisinta mäkihypyn aerodynamiikan testaus oli 90-luvulla.

Suomalainen mäkikotka on tuulitunnelissa harvinainen laji. Aktiivisinta mäkihypyn aerodynamiikan testaus oli 90-luvulla.

Punatiilisen rakennuksen kylkeen Espoossa on lyöty linja-auton mittainen likaisenharmaa betonipötkylä. Se edustaa vuoden 1970 funktionalismia. Tuo veistoksellinen monumentti on Suomen ainoa teollisen mittakaavan tuulitunneli.

Teknillinen Korkeakoulu rakensi tuulitunnelin tutkimusvälineekseen Espoon Otaniemen kampukselle. Kun nykyinen Aalto-yliopisto päätti vuonna 2013 lopettaa lentoteknisen opetuksen, takavuosien miljoonainvestointi jäi ilman isäntää.

Tuulitunnelin laboratoriopäällikkönäkin työskennellyt diplomi-insinööri Juha Kivekäs vuokrasi tuulitunnelin yritykselleen. Nyt hän esittelee sitä isännän ylpeydellä. Ilmamassaa tunnelissa Tuulta tunnelissaTuulitunneleita on kahta perustyyppiä. Yksinkertaisempi ja halvempi Eiffel-tyyppinen tuulitunneli on käytännössä avoin putki, joka imee ilmaa ulkoa ja puhaltaa sen toisesta päästä ulos. Otaniemeen on rakennettu Göttingen-tyyppinen tunneli, joka on rakenteeltaan suljettu silmukka. Se vaatii vähemmän tehoa, koska kun ilmamassa kertaalleen kiihdytetään kiertämään tunnelissa, virtausnopeuden säilyttämiseksi tarvitsee vain kompensoida häviöt. Otaniemen tuulitunneli on alisooninen: siellä virtausnopeus on alempi kuin äänennopeus. Virtausnopeuden kasvaessa puhutaan transsoonisista, ylisoonisista ja hypersoonisista tuulitunneleista. Niiden toiminta perustuu tyypillisesti puhallinmoottorin sijaan paineastiasta purkautuvaan korkeapaineiseen ilmaan, ja niissä voidaan tehdä vain hetkellisiä mittauksia. pyörittää 275-kilowattinen tasavirtamoottori. Se kiihdyttää virtausnopeuden tarvittaessa jopa 63 metriin sekunnissa eli liki 227 kilometriin tunnissa.

Kivekäs tuli TKK:n tutkijaksi vuonna 1990. Mäkihyppytutkimus tuulitunnelissa aloitettiin kolme vuotta myöhemmin. Silloin Otaniemeen marssi muun muassa Janne Ahosen ja Ari-Pekka Nikkolan kanssa mäkihyppyvalmentaja Matti ”Maisteri” Pulli Maisteri PulliMatti Pulli (8.9.1933–24.9.2016) oli suomalainen mäkihyppyvalmentaja, jonka tunnetuin valmennettava oli Matti Nykänen. Pulli toimi 1980-luvulla mäkihypyn ja yhdistetyn lajipäällikkönä. Pulli oli koulutukseltaan liikunnanopettaja, minkä vuoksi häntä alettiin mäkihyppypiireissä kutsua Maisteriksi. Pullille myönnettiin Liikuntakulttuurin ja urheilun ansioristi vuonna 1990. Liikuntaneuvoksen arvon hän sai vuonna 2000 ja Pro urheilu -tunnuksen 2007. Hän oli Kansainvälisen hiihtoliiton mäkikomitean kunniajäsen. Antero Kujalan kirjoittama Pullin elämäkerta Voittohyppy julkaistiin 1999. Laajavuoren hyppyrimäistä toiseksi isoin on nimetty Matti Pullin mukaan.

Moottoriurheilussa on jo vuosikymmeniä säästetty kalliita ratakierroksia simuloimalla suorituksia. Nico Rosbergin ei tarvitse hypätä formulansa puikkoihin, jotta saataisiin selville, millaisia siipien säätöjä hänen kannattaa missäkin olosuhteissa käyttää. Vastaus selviää syöttämällä muuttujat simulaatio-ohjelmaan, joka laskee kierrosajan.

”Kaupan päälle tulee yksi ainutlaatuinen detalji: tuulitunnelissakin on havaittu, että Janne Ahosella on harvinaisen liikkuvat nilkat. Hän saa varpaansa taivutettua miltei sääriluuhun kiinni. ”

Kivekäs loi 1990-luvun puolivälissä vastaavan sovelluksen mäkihypyn tutkimiseen. Sitä on käytetty menestyksekkäästi mäkihypyn mallintamiseen Jyväskylän yliopiston tutkimuksissa. Käytännössä se on taulukkopohja, johon voidaan syöttää erilaisia muuttujia ja nähdä niiden vaikutus hypyn pituuteen tietyssä mäessä.

Jos halutaan esimerkiksi selvittää hyppääjän massan vaikutus hypyn pituuteen, testihyppääjää ei tarvitse laittaa vuorotellen laihdutus- ja mättökuureille. Riittää kun kokeilee hänen massalleen erilaisia arvoja simulaatio-ohjelmassa.

Yhdeksänkymmentäluvun loppupuolella Suomi oli maailman aktiivisimpia maita mäkihypyn aerodynaamisessa tutkimuksessa. Voisi olettaa, että Kivekäs, jos joku, osaa määritellä aerodynaamisesti täydellisen mäkihyppääjän. Aerodynaamikko naurahtaa ja sanoo, että vastaukseen päätyy pitkälti maalaisjärjelläkin.

”Ruumiinrakenteen pitää olla littana: siis edestä katsottuna pinta-alaa mahdollisimman paljon. Massaa tulee olla mahdollisimman vähän, mutta lihasvoiman tulee olla mahdollisimman suuri suhteessa siihen.”

Lahdessa tulevaisuuden toivot kasvavat Karpalon mäkikoulussa.

Lahdessa tulevaisuuden toivot kasvavat Karpalon mäkikoulussa.

Käyttämättä jäänyt testinukke on muumioitu Otaniemen tuulitunnelin varastoon.

Käyttämättä jäänyt testinukke on muumioitu Otaniemen tuulitunnelin varastoon.

Kuulostaa järkeenkäyvältä. Janne Ahonen on kerännyt kaikista maailman mäkihyppääjistä kautta aikojen eniten maailmancup-pisteitä. Kaksi henkilökohtaista maailmanmestaruutta voittanut kuningaskotka täyttää Kivekkään mukaan littanan mutta lihaksikkaan vartalotyypin kriteerit lähes täydellisesti.

Kaupan päälle tulee yksi ainutlaatuinen detalji: tuulitunnelissakin on havaittu, että Ahosella on harvinaisen liikkuvat nilkat. Hän saa varpaansa taivutettua miltei sääriluuhun kiinni. Ahosen itsensä mukaan ominaisuus kulkee suvussa ja on periytynyt hänen pojalleen Micolle. Se antaa suksien hallinnassa poikkeuksellisen kilpailuedun.

”Voisiko Suomi mullistaa mäkihypyn keskittymällä jalostamaan 160-senttisiä hyppääjiä?”

Pelkkä nostovoimaa tuova pinta-ala ei kuitenkaan tee autuaaksi. Kivekäs toteaa, että nostovoima pitää hyppääjän ilmassa, mutta massa haluaa viedä sen alas. Gravitaation vuoksi hyppääjän tulisi olla teoriassa mahdollisimman pienikokoinen. Diplomi-insinööri selittää tämän matematiikan alkeilla.

”Pinta-alahan mitataan neliöissä, mutta tilavuus kuutioissa. Kun oletetaan, että ihmisen tiheys on vakio, tilavuus tarkoittaa myös massaa. Eli kun tuplataan pituus, pinta-ala nelinkertaistuu, mutta tilavuus kahdeksankertaistuu. Eikö niin? Tästä seuraa se, että pienellä hyppääjällä pinta-alan ja massan suhde on edullisempi.”

Löytyikö tästä ensimmäinen viisasten kivi? Voisiko Suomi mullistaa mäkihypyn keskittymällä jalostamaan 160-senttisiä hyppääjiä?

Teoriassa kyllä, mutta Kivekäs torppaa ajatuksen liian yksinkertaisena. Esimerkiksi itävaltalainen Heinz Kuttin ylsi Albertvillen suurmäessä olympiapronssiin 190-senttisenä hujoppina.

”Onneksi yksilölliset tekijät ovat dominoivampia. Muuten kaikki isommat kaverit olisi tuomittu epäonnistumaan.”

Mäkihypyssä jokainen vaihe vaikuttaa seuraavaan: suomalaisten hitaus vauhtimäessä näkyy suoraan tuloksissa.



Mäkihypyssä jokainen vaihe vaikuttaa seuraavaan: suomalaisten hitaus vauhtimäessä näkyy suoraan tuloksissa.

Miten ratkaiseva tekijä ruumiinrakenne lopulta menestyksen kannalta on? Kivekkään mielestä hyvinkin ratkaiseva. Hän ottaa esimerkiksi Kalle Keiturin, joka oli hänen mukaansa vartalonhallinnaltaan erinomainen. Keituri oli myös pienikokoinen, joten hänellä olisi pitänyt olla edullinen pinta-alan ja massan suhde. Silti hänen parhaaksi saavutuksekseen jäi maailmancupin osakilpailun neljäs sija Sapporossa 2009.

”Vaikka Keituri oli kevyt, hänen vartalonsa oli poikkileikkaukseltaan liian pyöreä eikä yhtä lituskainen kuin esimerkiksi Ahosella. Keituri oli taidollisesti paljon parempi kuin menestys kertoi, koska aerodynaamisesti hän joutui antamaan vartalotyyppinsä vuoksi tasoitusta.”

”Jo parin kilogramman pudotus voi tarkoittaa hyppyyn usean metrin pituuslisää.”

Vuosituhannen taitteen mäkihyppypuheissa kolme kirjainta nousi ratkaisevaan asemaan: BMI. Body mass index eli painoindeksi putosi huippuhyppääjillä alipainoisuuden rajamaille. Vuonna 1999 mäkihyppymaailma kohahti, kun saksalaisen Sven Hannawaldin rantakuvat päätyivät lehtiin. Kylkiluut törröttivät nahan alta, ja rasvaprosentti oli alempana kuin kisakireällä bodarilla. Vielä joulukuussa 2003 Suomen mäkihyppyjoukkueeseen kuulunut Akseli Kokkonen uhosi tulevansa kilpailukaudella toimeen vain 800 kilokalorin päivädieetillä.

Mäkikotkista oli tullut nälkäkurkia. Kaikkien oli pakko lähteä painonpudotuspeliin mukaan. Kivekkään simulaattori näyttää kiistattoman kaavan: jo parin kilogramman pudotus voi tarkoittaa hyppyyn usean metrin pituuslisää.

Lopulta vuonna 2004 Kansainvälinen hiihtoliitto FIS asetti lähinnä juniorien varjelemiseksi säännön, jolla liian alhaisesta painoindeksistä Mikä BMI?Painoindeksi, englanniksi body mass index eli BMI, on laskennallinen arvo, jolla mitataan pituuden ja painon suhdetta. Se lasketaan jakamalla ihmisen massa kilogrammoina hänen metreinä ilmoitetun pituutensa neliöllä. Kansallinen terveysjärjestö WHO on määritellyt alipainoisuuden rajaksi painoindeksin 18,5.  sakotetaan niin sanotulla suksikompensaatiolla. Jos hyppääjä on liian laiha, hän joutuu hyppäämään lyhyemmillä suksilla. Tuulitunnelissa on kuitenkin simuloitu, ettei suksien lyhennys kompensoi läheskään täysin kevyen massan tuomaa etua.

”Suomalaisen juniorivalmennuksen on keskityttävä etsimään geneettisesti litteitä ja linnunluisia ihmisiä.”

Aluksi suksikompensaation vaillinaisuutta ei täysin tajuttu ja hyppääjät tavoittelivat maksimipituisten suksien käyttöä. Nykyisin käytännössä kaikki kansainvälisen tason huippuhyppääjät alittavat FIS:n määrittelemän BMI-rajan. Tällä kaudella se on varusteineen mitattuna 21. Raja alittuu 170-senttisellä hyppääjällä, jos hyppyvarusteissa puntari jää alle 60,69 kilogramman.

Tarkennetaan siis hieman edellistä etsintäkuulutusta. Suomalaisen juniorivalmennuksen on keskityttävä etsimään geneettisesti litteitä ja linnunluisia ihmisiä. Heidät tulee pitää mahdollisimman hoikkina.

”Mittausryhmä ihmetteli outoa hajontaa samasta referenssipuvusta saatujen tulosten kesken.”

Hyppypuvun valmistus on yksilöllistä käsityötä kankaan valitsemisesta alkaen.

Hyppypuvun valmistus on yksilöllistä käsityötä kankaan valitsemisesta alkaen.

Antiikin olympialaisissa kilpailtiin alasti, mutta täydellinen mäkihyppääjä tarvitsee ylleen täydellisen hyppypuvun. 1990-luvun loppupuolella Otaniemen tuulitunnelissa havaittiin erikoinen ilmiö. Se johdatti sattumalta oivalluksen äärelle.

Hyppypukujen valmistaja oli tekemässä testejään tuulitunnelissa. Mittausryhmä ihmetteli outoa hajontaa samasta referenssipuvusta saatujen tulosten kesken.

Kävi ilmi, että toinen mittausryhmä puki hyppääjänuken vahingossa eri tavalla kuin toinen. Haaroväli jäi muutaman sentin alemmas. Simuloinnissa vaikutus hypyn pituuteen oli useita metrejä. Tieto levisi oitis maailmalle.

”Haaravälin venyttäminen kymmenen senttiä alemmas saattaa antaa hypylle jopa kymmenen metriä lisää mittaa.”

Helmikuun 2017 alussa Janne Ahonen älähti. Hänen mukaansa FIS ei valvo ja tulkitse hyppypukuihin liittyviä sääntöjä tarpeeksi tasapuolisesti.

Nykyisin puvuille tehdään niin sanottu haaramittaus. Ennen kauden alkua mitataan hyppääjän haaravälin etäisyys lattiaan. Kun hyppääjällä on kilpailutilanteessa puku yllä hyppytornissa, tarkastaja ottaa hänestä saman haaramitan ja katsoo, osuuko se yksiin vertailulukeman kanssa.

Ahonen on huomannut, että osa tarkastajista antaa hyppääjien esimerkiksi nostaa käsiään mittaushetkellä, jolloin roikkuva haaraväli kiristyy. Hänen mukaansa lököttävät puvut pystyy huomaamaan jopa television kuvista. Se antaa melkoisen kilpailuedun: haaravälin venyttäminen kymmenen senttiä alemmas saattaa antaa hypylle jopa kymmenen metriä lisää mittaa.

Kansainvälisen hiihtoliiton FIS:n mäkihyppykomitean puheenjohtaja Mika Kojonkoski vastasi julkiseen kritiikkiin. Hänen mukaansa on jo menty parempaan suuntaan, sillä aiemmin puvut tarkastettiin jo tornin juurella. Matkalla ylös ne tuppasivat kummasti venähtämään.

”Tämän kauden aikana Janne Ahosen ompelukoneella on tikattu maailmalle noin parisataa pukua.”

Ahosen kiinnostus hyppypukuihin heräsi 2000-luvun alussa, kun pukusäännöt kiristyivät. Välinevalmistajilta tilatut puvut eivät usein myötäilleet vartalon mittoja joka paikasta tarpeeksi tiukasti. Kilpailujen välissä ei aina ollut aikaa viedä pukuja ompelimoon, joten hän alkoi itse muokata pukuja niin, että ne täyttäisivät sääntöjen vaatimukset.

Kuningaskotkan ompelukone lauloi hotelli- ja pukuhuoneissa, kunnes Ahonen lopulta räätälöi ensimmäisen pukunsa kokonaan omin käsin. Vuodesta 2010 asti hän on hypännyt itse tekemissään puvuissa. Nykyisin Ahosen firma valmistaa hyppypuvut koko Suomen mäkihyppyjoukkueelle sekä myös yhdistetyn ja naisten joukkueille. Tämän kauden aikana Ahosen ompelukoneella on tikattu maailmalle noin parisataa pukua.

Janne Ahonen urakoi miesten, naisten ja yhdistetyn maajoukkueille tuoreita hyppypukuja kaksi viikkoa ennen MM-kilpailuja.

Janne Ahonen urakoi miesten, naisten ja yhdistetyn maajoukkueille tuoreita hyppypukuja kaksi viikkoa ennen MM-kilpailuja.

Kolme viikkoa ennen Lahden MM-kilpailuja Janne Ahonen on harjoittelemassa Keski-Euroopassa. Hän etsii sieltä kadonnutta hyppyä.

Olemme samalla asialla, mutta lähestymme sitä eri kautta. Meidän tehtävänämme on löytää aivan ensimmäiseksi täydellinen hyppypuku, jotta pääsemme eteenpäin. Harjoittelukiireistä huolimatta Ahonen kertoo kärsivällisesti puhelimessa, miten sellainen tehdään.

”Siinä on käytetty kaikki sääntöjen antamat maksimimitat ja mahdollisuudet. Puku on räätälöity hyppääjän lentoasennon mukaan. Muoto on kutistettu ja venytetty oikeista paikoista sen mukaan, lentääkö hyppääjä esimerkiksi lantio takana vai edessä. Tietysti myös materiaali on parasta mahdollista.”

”Vaikka olisi kuinka isänmaallinen, sinivalkoista pukua ei voi käyttää, ellei sininen kangas ollut sillä hetkellä hyvää.”

Hyppypuvut ommellaan viisikerroksisesta kankaasta, jonka valmistamisessa on monta eri työvaihetta. Siksi jokainen kangasrulla on hieman erilainen. Jokin on saanut enemmän lämpöä, jokin liimaa. Ahonen sanoo erottavansa kangasrullan laadun jo näppituntumalta.

”Sen tuntee, onko kangas tiukkaa vai venyvää, karheapintaista vai sileäpintaista. Sitten valikoidaan, että tuo ja tuo vaikuttavat hyviltä, tehdään niistä puvut ja katsotaan mäessä, kumpi toimii paremmin.”

Moni voi ihmetellä, miksi mäkihyppääjä haluaa hypätä vaikkapa pinkillä puvulla. Ei hän välttämättä haluakaan. Ahosen mukaan huipputasolla väriä ei voi valita. Pinkki kangaserä vain sattui sillä kertaa olemaan parasta laatua. Vaikka olisi kuinka isänmaallinen, sinivalkoista pukua ei voi käyttää, ellei sininen kangas ollut sillä hetkellä hyvää.

Kuulostaa vakavalta. Millaista hajontaa eri pukujen välillä on? Millaisista metrimääristä hyppyrimäessä puhutaan? Puhelimesta kuuluu puisen vaateripustimen kolaus konkreettisen vastauksen merkiksi.

”Olen nyt reissun päällä, ja tuossa henkareissa roikkuu neljä omaa pukua. Jos otan niistä parhaan ja huonoimman, niillä on mäessä kymmenen metrin ero. Siitä huolimatta, että vanhin näistä puvuista on tehty kuukausi sitten.”

”Jos silloin 90-luvulla olisi tajunnut puvuista enemmän, olisi voinut rakentaa sellaisia lentokoneita, ettei niille olisi pärjännyt maailmancupissa kukaan”

Kun Ahonen nousi maailman huipulle 1990-luvulla, hyppypuvuista mitattiin vain se, miten kangas läpäisi ilmaa. Nykyisin säännöt ovat kirjaimellisesti kireät. Espoossa tuulitunnelin varastossa on hyppääjää mallintava nukke, jonka yllä on vanha puku. Nykysääntöjen mukaisten pukujen rinnalla se näyttää nyljetyn liito-oravan nahalta.

”Kehitys on ollut ihan huikeaa. Nykyään puvut ovat pienempiä ja kankaat ohuempia. Silti niillä lennetään pidemmälle. Jos silloin 90-luvulla olisi tajunnut puvuista enemmän, olisi voinut rakentaa sellaisia lentokoneita, ettei niille olisi pärjännyt maailmancupissa kukaan”, Ahonen sanoo.

”Täydellisiin hyppyihin yltämiseksi tarvitaan siis useita nippuja sadan euron seteleitä.”

Onko Suomi pukujen suhteen samalla viivalla kuin kilpailevat maat? Ahosen mukaan ei välttämättä. Tasoitusta kehitystyössä joudutaan antamaan pelkästään sen vuoksi, ettei hyppääjillä ole varaa ostaa riittävästi pukuja. Ne maksavat arvonlisäveroineen nelisensataa euroa kappale. Kun aletaan kehittää kullekin sopivaa pukua, versioita voidaan tarvita viitisentoista ennen kuin aletaan olla oikeilla jäljillä.

”Kun sen jälkeen etsitään vielä viimeiset metrit ja puolet metrit, pukuja tarvitaan vielä lisää. Meillä ei ole varaa tuollaiseen määrään, joten on tehtävä turvallinen puku, joka ei ole ihan paska. Uusiakaan ei uskalla kokeilla, koska jos muutos ei ollut hyvä, menee 400 euroa roskiin”, Ahonen sanoo.

Täydellisiin hyppyihin yltämiseksi tarvitaan siis useita nippuja sadan euron seteleitä. Ja silloin hyppääjällämme on vasta kilpailukykyinen puku päällä.

”Kaikkein tärkeintä suoritusta, ponnistamista, hyppääjä harjoittelee viitisen minuuttia. Vuodessa.”

Puijon Hiihtoseuran nuoret iskostavat kotimäkensä harjoituksissa hyppyrutiinia selkäytimeen.



Puijon Hiihtoseuran nuoret iskostavat kotimäkensä harjoituksissa hyppyrutiinia selkäytimeen.

Nyt olemme löytäneet litteän ihmisen, jonka yllä on täydellinen puku. Seuraavaksi hänet täytyy opettaa hyppäämään. Törmäämme mäkihypyn suurimpaan haasteeseen: toistojen määrään.

Kun puomilta on irtauduttu suurmäessä, vauhdinottovaihe ja ponnistus kestävät noin neljä sekuntia. Sen jälkeen jälkeen seuraa viiden sekunnin ilmalento. Koko mäkihyppysuoritus on ohi yhdeksässä sekunnissa. Siitä 0,25–0,30 sekuntia ratkaisee käytännössä koko tuloksen. Sen verran kestää täysin automaattisena refleksinä tapahtuva ponnistus ja vartalon kiertäminen lentoasentoon.

Suurin osa harjoitteluajasta kuluu siihen, että hyppääjä menee kapula- tai tuolihissillä tornin juurelle, nousee hissillä ylös torniin, kapuaa lähtölavalle ja istahtaa puomille odottamaan vuoroaan. Yksi lajiharjoitus kestää yleensä pari tuntia. Sinä aikana hyppyjä kertyy kuudesta kahdeksaan.

Huipputasolla harjoitushyppyjä kertyy keskimäärin tuhatkunta vuodessa. Tosin Janne ”Havu” Happosen kerrotaan hurjimmillaan yltäneen jopa reilusti yli 2 000 hypyn vuositahtiin. Useissa loukkaantumisissa jalkansa teloneen Happosen ura katkesi tammikuussa 2014, mutta hänen nimissään on yhä mäkihypyn Suomen ennätys: Vikersundin lentomäessä helmikuussa 2011 ponnistettu 240 metrin hyppy.

Tuhat hyppyä vuodessa tarkoittaa vain kahta ja puolta tuntia itse suoritusta. Ilmalentoa kertyy yhteensä tunti ja 23 minuuttia. Kaikkein tärkeintä suoritusta, ponnistamista, hyppääjä harjoittelee viitisen minuuttia. Vuodessa.

Verrattuna vaikkapa keihäänheiton toistomääriin mäkihyppääjät pääsevät harjoittelemaan äärettömän vähän. Siksi mäkihyppy on todella haavoittuvainen laji. Kukaan ei pysty harjoittelemaan sitä riittävästi.

Jos hyppääjälle pääsee syntymään tekniikkavirhe, siitä ei yksinkertaisesti ehdi oppia pois ennen kuin kausi on ohi. Suorituksen täytyy olla automaattinen, ja kun sitä automaatiota aletaan hyppyjä toistamalla ohjelmoida uudestaan, puolikin vuotta on lyhyt aika. Tässä suossa suomalaisetkin nyt rämpivät.

Löytyisikö ongelmaan ratkaisu, jos palaisimme tuulitunneliin? Siellä lentämistä voidaan harjoitella jopa nelisen minuuttia kerrallaan. Se vastaa lentoajaltaan miltei viittäkymmentä hyppyä.

Sotšin olympialaisissa suurmäen hopeaa ja joukkuemäen pronssia voittanut Noriaki Kasai hyppäsi viime kesänä vain 25 harjoitushyppyä. Muille kollegoille niitä kertyi kesän aikana satoja. Japanilaisveteraani ei enää harjoittele mäessä vaan pääasiassa tuulitunnelissa.

Viisissä olympialaisissa hypännyt Kasai on ollut Otaniemessäkin tuttu näky. Syy harvoihin hyppyihin on ymmärrettävä: kesäkuussa 45 vuotta täyttävä Kasai haluaa säästellä polviaan. Toisaalta hänellä on jo niin paljon lentotunteja mittarissa, ettei mäestä tarvitse enää hakea rutiinia. Viidensadan maailmancupin osakilpailun rajan hän rikkoi maaliskuussa 2016 Planican lentomäessä.

Siinä missä Kasain on pakko säästää polviaan, Suomen maajoukkueen täytyy säästää rahaa. Suomalaiset mäkihyppääjät käyvät tuulitunnelissa kerran kahdessa tai kolmessa vuodessa. Yksi tuulitunnelipäivä maksaa ilman arvonlisäveroa nelisentuhatta euroa. Sen aikana 6–7 hyppääjää pääsisi harjoittelemaan.

”Kun Puijon jousijalkana tunnettu Mika Laitinen räväytti aikoinaan ensimmäisen täystehoponnistuksensa tuulitunnelissa, hän löi kypäränsä kattoon.”

Tyypillinen harjoittelupäivä tuulitunnelissa alkaa vauhdinottokokeella. Hyppääjä menee vauhdinottoasentoon, ja Kivekäs mittaa ilmanvastuksen sekä nostovoiman. Niistä arvoista saadaan laskettua maksiminopeus, johon hyppääjä tietyn mäen hyppyripöydälle saapuessa voi yltää.

Yksinkertaistettuna täydellinen vauhdinottoasento on riittävän matala ja virtaviivainen, jolloin ilmanvastus on minimaalinen, mutta riittävän korkea, jotta räjähtävän nopea ponnistusliike olisi mahdollinen. Asento on jokaisella yksilöllinen. Siihen vaikuttavat muun muassa kehon mittasuhteet, nivelten liikelaajuus ja ponnistustekniikka.

Aiemmin vauhtimäissä saattoi syntyä merkittäviä nopeuseroja voitelun vuoksi, mutta nykyisin käytettävät jääladut ovat tasoittaneet tilannetta. Hyppääjien asennoilla on nopeuksien hajontaan merkittävämpi vaikutus.

Kun vauhdinottoasento on otettu haltuun, seuraavaksi aletaan tehdä ilmavirtausta vastaan hidastettuja ponnistuksia. Oikein hitaasti kaikki osaavat tehdä sen täydellisesti. Liikettä kuitenkin nopeutetaan vähitellen, jolloin virheitä alkaa tulla näkyviin. Valmentaja näyttää suorituksen videolta ja antaa välittömästi palautetta, jolloin virheet voi korjata.

Kolmantena mittauksena lattian alle sijoitetaan voimalevy ja sen päällä aletaan tehdä täystehoponnistuksia. Tässä on jo haasteensa kaksimetrisessä tunnelissa: kun ”Puijon jousijalkana” tunnettu Mika Laitinen räväytti aikoinaan ensimmäisen täystehoponnistuksensa tuulitunnelissa, hän löi kypäränsä kattoon.

Joskus hyppääjät haluavat harjoitella lentoasentoakin, vaikka Kivekkään mukaan heidän tunnelinsa lentoripustus ei ole kovin miellyttävä. Paras käyttötarkoitus lentoharjoittelulle on siteiden säätöjen testaaminen. Mäessä kovin radikaaleja muutoksia siteisiin ei voi kokeilla, koska se on turvallisuusriski. Kivekäs muistelee, että Ari-Pekka Nikkola sai tästä aikoinaan ison hyödyn. Tosin hänen kultakautensa – joukkuemäen olympiakulta Calgarysta 1988 ja maailmancupin voitto kaudella 1989–1990 – nähtiin jo ennen tuulitunneliaikaa.

”Nelinkertainen olympiavoittaja Matti Nykänen sai etua siitä, että Laajavuoren hyppytornin juureen pääsi viereisen laskettelurinteen hissillä.”

Matti Nykäsen nimikkomäki Laajavuoressa saatiin remontoitua viime vuonna, vaikka kaupungin liikuntalautakunta harkitsi jopa sen purkamista. Mäki säästettiin äänin 8–5.



Matti Nykäsen nimikkomäki Laajavuoressa saatiin remontoitua viime vuonna, vaikka kaupungin liikuntalautakunta harkitsi jopa sen purkamista. Mäki säästettiin äänin 8–5.

Täydellisen mäkihyppääjän kehittämiseen tarvitaan lisää tuulitunneliharjoittelua. Eli lisää rahaa. Ainakaan siitä ei olisi haittaa. Olisiko vielä muita keinoja lisätä harjoitteluhyppyjen toistomääriä?

Nelinkertainen olympiavoittaja Matti Nykänen sai etua siitä, että Laajavuoren hyppytornin juureen pääsi viereisen laskettelurinteen hissillä. Siihen aikaan muissa suomalaisissa mäissä ei juuri hissejä ollut, joten hän pääsi purkamaan harjoitteluvimmaansa tehokkaammin kuin muut.

Diplomi-insinööri Juha Kivekäs iteroi ajatuksen vielä pidemmälle.

”Jos vaikka Lahdessa saataisiin hissin nopeutta kasvatettua niin, että hyppyjä tulisi päivässä yksi tai kaksi lisää, se voisi lisätä harjoitteluhyppyjen määrää 20 prosenttia. Se on jo niin merkittävä ero, että se näkyy väkisinkin suorituksessa.”

Merkitään muistiin. Suomalainen hissiteknologia on yhä maailman huipulla – toisin kuin suomalainen mäkihyppy. Nyt vain tarvitsee valjastaa ensimmäinen vetämään jälkimmäinen uudestaan huipulle. Tarvitsemme nopeampia hissejä.

Palataan siis mäkeen.

Mäkihyppytohtori Mikko Virmavirta työpaikallaan Jyväskylän yliopiston liikuntabiologian laitoksella.



Mäkihyppytohtori Mikko Virmavirta työpaikallaan Jyväskylän yliopiston liikuntabiologian laitoksella.

Vauhtia on 25 metriä sekunnissa. Seitsemän metrin päästä loppuu latu alta. Yksi henkilö Suomessa tietää paremmin kuin kukaan muu, mitä siinä tilanteessa täytyy tehdä, jos haluaa lentää mahdollisimman pitkälle ja vakaasti. Toisin sanoen tehdä täydellisen hypyn.

Liikuntatieteen tohtori Mikko Virmavirta on omistanut koko opiskelu- ja työikänsä mäkihypyn tutkimiseen. Siinä missä Maisteri Pulli toi tieteellisen lähestymistavan mäkihyppymaailmaan, tohtori Virmavirta on tuonut mäkihypyn tiedemaailmaan.

”Vaikka kuinka tutkittaisiin, itse ponnistustekniikkaan tuskin voidaan enää keksiä mitään mullistavaa. Vähän sama kuin uskoisi, että joku keksisi uuden juoksutyylin, jolla pääsee sata metriä nykyistä nopeammin.”

Gradunsa Virmavirta teki vuonna 1987 mäkihypyn biomekaniikasta. Seuraavana vuonna hän oli Calgaryn olympialaisissa mittaamassa hyppääjien ponnistuksia ladun alle asennetulla voimalevysysteemillä. Samaa hän oli touhunnut jo Laajavuoren mäessä.

Joulukuussa 2000 Virmavirta väitteli tohtoriksi mäkihypyn ponnistusta rajoittavista tekijöistä otsikolla Limiting factors in ski jumping take-off. Hän tutki muun muassa mäkihyppääjien hermolihasjärjestelmän toimintaa simuloiduissa laboratorio- ja tuulitunneliolosuhteissa.

Käytännössä ponnistus määrää lentoonlähtönopeuden, ponnistuskulman, kiertomomentin ja hyppääjän asennon lennon aikana. Kaikki tämä tapahtuu sekunnin kymmenysten aikana.

Ensinnäkin ponnistusvoima voi suuntautua vain suoraan hyppyripöytää vasten. Teoriassa hyppääjä siis ponnistaa kohtisuoraan ylöspäin. Samalla hänen painopisteensä nousee.

Mäestä ei pysty ponnistamaan eteenpäin, koska suksen ja ladun välinen kitka on niin pieni, ettei tarvittavaa vastavoimaa synny. Usein kuulee sanottavan, että ”pönkkä pettää”. Se tarkoittaa juuri tekniikkavirhettä, jossa hyppääjä yrittää potkaista ladun suuntaisesti ja osa ponnistusvoimasta sutaisee tyhjää.

Nopeutta kiihdyttävä voima syntyy vasta ponnistuksen seuraavassa vaiheessa, kun hyppääjä vie painopisteensä eteen. Tällöin ponnistusvoima alkaa kohdistua painopisteen taakse ja syntyy momentti, joka kiertää ylävartalon eteenpäin.

Tämä kaikki on tiedetty iät ja ajat. Virmavirta sanoo, että vaikka kuinka tutkittaisiin, itse ponnistustekniikkaan tuskin voidaan enää keksiä mitään mullistavaa. Vähän sama kuin uskoisi, että joku keksisi uuden juoksutyylin, jolla pääsee sata metriä nykyistä nopeammin.

”Pohjimmiltaan se on hyvin yksinkertainen liike: nousee vain kyykystä ylös. Olosuhteet tekevät siitä vaikean”, Virmavirta sanoo.

Mikä ponnistuksen ajoittamisessa sitten on niin vaikeaa? Miksi saamme kerta toisensa jälkeen kuulla televisioselostajalta, miten ponnistus myöhästyi eikä oikein päästy hypyn päälle?

”Monesti sanotaan, että kun siinä on niin vähän aikaa ponnistaa. Onhan siinä pirusti aikaa! Heti saa ponnistaa, kun on putkesta irrottanut. Siinä on sata metriä matkaa”, Virmavirta naurahtaa ja vakavoituu.

”Siinä on vain se vaaramomentti, että jos vetää pari metriä liian aikaisin, lähtee pyörimään eteenpäin ja on turvallaan ennen kuin irtoaa hyppyriltä. Sitähän hyppääjä pelkää. Eikä sitä voi mitenkään nähdä. Kun vauhti on 25 metriä sekunnissa ja ihmisaivot pystyvät käsittelemään noin 12 kuvan verran näköaistimuksia sekunnissa, informaatio pitää hakea jotain muuta kautta.”

”Hyppääjä aistii nämä voimat ja ajoittaa ponnistuksensa sen perusteella. Tämän perusteella ponnistus onnistuisi periaatteessa side silmillä.”

Virmavirta sanoo, että oikean ponnistushetken aistiminen on edelleen tutkijoillekin mysteeri. Otaksutaan, että paineaistilla on sen kanssa tekemistä. Kun vauhtimäki alkaa kaartua hyppyripöydälle, keskipakovoiman aiheuttama paine latua vasten kasvaa, kunnes hyppyripöydällä se katoaa kokonaan.

Hyppääjä aistii nämä voimat ja ajoittaa ponnistuksensa sen perusteella. Tämän perusteella ponnistus onnistuisi periaatteessa side silmillä.

Kun Virmavirta teki väitöskirjaansa, hän testasi asiaa kolmella hyppääjällä. He kävivät läpi kaikki Lahden mäet pienimmästä Karpalon mäestä suurmäkeen eli ”betoniin”. Hyppääjien lihaksiin oli kiinnitetty elektrodit, jotka mittasivat ponnistuksiin osallistuvien lihasten toimintaa. Lisäksi jalkapohjien alta mitattiin painetta. Erikokoisissa mäissä eroja oli yllättävän vähän.

Vauhti Karpalon pikkumäessä on huomattavasti hitaampi kuin Lahden betonissa, mutta pienemmässä mäessä hyppyripöytä on myös lyhyempi. Ponnistus kestää kuitenkin aina yhtä kauan. Se ei siis ole sidottu matkaan – eli että liikerata alkaisi aina saman matkan päässä hyppyrin keulasta – vaan aikaan.

”Kaarteen paineenkin aistiminen on erilaisessa mäessä vähän erilaista. Uskon, että näköaistinkin kautta jotain informaatiota haetaan, mutta ponnistushetken muuttaminen on haettava jotain muuta kautta.”

”Matti Pulli lanseerasi käsitteen musta hetki. Se kestää noin neljä sekunnin kymmenystä eikä sen aikana voi tehdä mitään järjellisiä toimenpiteitä.”

Yksi aikakausi suomalaisessa mäkihypyssä siirtyi lopullisesti historiaan, kun Matti ”Maisteri” Pulli poistui viime vuonna keskuudestamme.



Yksi aikakausi suomalaisessa mäkihypyssä siirtyi lopullisesti historiaan, kun Matti ”Maisteri” Pulli poistui viime vuonna keskuudestamme.

Olemme yhtäkkiä sukeltaneet mäkihypyn mystiikkaan. Kaikki, mitä hyppyripöydällä tapahtuu, tehdään täysin automaattisesti. Hyppääjällä ei jää siitä mitään muistijälkeä. Hän rekisteröi puomilta lähtemisen, mutta seuraava kuva on, kun sukset nousevat lentoasentoon ja liidetään ilmassa.

Matti Pulli lanseerasi käsitteen ”musta hetki”. Mäkihyppyä nuoruusvuosinaan Harjavallassa harrastanut Virmavirta tunnistaa sen itsekin. Musta hetki kestää noin neljä sekunnin kymmenystä eikä sen aikana voi tehdä ”mitään järjellisiä toimenpiteitä”.

”Nykänen sanoi, että ei hänellä ole mustaa hetkeä. Jos hänellä oli sellainen kyky, se selittää paljon.”

Vaikka tietäisi, että säärikulma täytyy pitää muuttumattomana ja painopiste ponnistushetkellä keskellä jalkapohjaa, hyppyripöydällä siihen ei voi tietoisesti vaikuttaa.

Virmavirta tapasi Pullin suojatin, Matti Nykäsen, kun tämä oli lopettanut urheilu-uransa. Häntä kiinnosti kuulla Nykäsen näkemys mustasta hetkestä. Vastaus löi Virmavirran ällikällä.

”Nykänen sanoi, että ei hänellä ole sitä. Se jäi mietityttämään. Todennäköisesti se on kaikilla, mutta ehkä hän pysyi siinä kartalla pidempään. Jos hänellä oli sellainen kyky, se selittää paljon. Silloin se voi olla muillakin huipuilla.”

Kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen Virmavirta pohtii asiaa edelleen. Hänen koko akateemisen uransa missio on ollut valottaa mustaa hetkeä tieteellisillä metodeilla. Voisiko sen äärelle sittenkin päästä Matti Nykäsen kautta?

Etenkin aktiiviuransa alussa Nykänen tunnettiin todella ahkerana harjoittelijana. Olisiko silkka toistojen määrä harjaannuttanut hänet kaventamaan mustaa hetkeä? Vai olisiko Nykäsellä jopa jokin poikkeuksellinen neurologinen kyky, joka selittäisi asian? Ehkä hänen aivonsa rekisteröivätkin tuplamäärän kuvia sekunnissa muihin kuolevaisiin verrattuna?

Virmavirta tahtoisi tavata Nykäsen uudestaan ja näyttää hänelle kuvia hyppääjien ponnistusvaiheista sekä kertoa mittaustuloksista. Jatkamme tutkimusmatkaa kohti seuraavaa etappia, mutta tien päällä saamme käsiimme Suomen menestyneimmän mäkihyppääjän tarkoin varjellun puhelinnumeron.

Matti Nykänen vastaa puhelimeen kotonaan Joutsenossa. Hän on juuri palannut Las Vegasista televisiosarjan kuvauksista. Aikaero painaa, minkä kuulee äänestäkin. Sovimme haastattelun seuraavaksi maanantaiksi. Nykänen ei vastaa puhelimeen eikä tekstiviestiin.

Mustan hetken mysteeri ja täydellisen ponnistuksen salaisuus jää yhä ratkaisematta.

”Hyppyripöydältä on nimittäin filmi poikki.”

”Puijon jousijalkana” tunnettu Mika Laitinen näyttää eläkepäivillään säärikulman mallia.

”Puijon jousijalkana” tunnettu Mika Laitinen näyttää eläkepäivillään säärikulman mallia.

Puijon Hiihtoseuran juniorilupaus Niko Löytäinen seuraa joukkuetoverinsa ponnistusharjoittelua.

Puijon Hiihtoseuran juniorilupaus Niko Löytäinen seuraa joukkuetoverinsa ponnistusharjoittelua.

Puijon jousijalka. Olympiavoittoon Albertvillen joukkuemäessä 1992 ponkaissut Mika Laitinen ei saanut lempinimeään tyhjästä. Hänen ponnistusvoimansa oli 1990-luvulla täysin omaa luokkaansa, kuten mittaustulokset osoittavat. Laitisen oman kirjanpidon mukaan hän hyppäsi parhaimmillaan tasajalkaa vertikaalisesti 78 senttimetriä. Vauhditonta pituutta 383 senttimetriä. Vauhditonta viisiloikkaa liki 19 metriä. Jyväskylän Hippos-hallissa tehty viisiloikkatulos on raju jopa hyppylajien yleisurheilijoihin verrattuna.

Nykyhyppääjistä Janne Ahonen ja Ville Larinto yltävät ponnistustestissä 70 sentin hujakoille ja vauhdittomassa pituudessa juuri yli kolmen metrin.

Laitisen kultakauden ansioluettelo on komeaa luettavaa. Hän voitti joukkuemäessä olympiakullan lisäksi MM-kultaa Thunder Bayssa 1995, josta hän sai myös henkilökohtaisen pronssimitalin. Maailmancupin 1995–1996 alkupuolta Laitinen hallitsi ylivoimaisesti: yhdeksästä ensimmäisestä kilpailusta hän voitti viisi ja otti vielä yhdestä hopeaa.

Mikä oli Laitisen räjähtävän ponnistuksen salaisuus? Pääsisikö tätä kautta lähemmäs täydellisen mäkihyppääjän reseptiä? Sovimme treffit Kuopioon Puijon tornin luo.

Viininpunaisesta Subarusta nousee noin 185-senttinen hoikka mies. Hänen vartalotyyppinsä on mäkihyppääjäksi isokokoinen, mutta kenties pitkien raajojen suomista vipuvarsista sai lisäpontta potkuun. Hoikkuudesta huolimatta hartiat ovat leveähköt. Kantopinta-alaakin siis riitti.

Laitinen vilkaisee vanhaa kotimäkeään. Täällä hän käytännössä asui koko lapsuus- ja teini-ikänsä. Enää ei tule kilpailuissa käytyä edes katsojana. Nousemme Puijon torniin ja istumme pöytään kaakaomukien ääreen. Rauhallinen Laitinen alkaa pohdiskella verkkaiseen tahtiin ponnistusvoimansa taustoja.

”Nnniin. Äiti kertoi, että ihan pienenä lapsena hypin aina roikkumaan joka paikkaan, puiden oksiin ja liikennemerkkeihin. Varmasti myös geenit olivat otolliset. Siihen kova harjoittelu päälle. Eihän siihen muuta tarvita.”

Jos Laitisen lihaksista otettaisiin näyte, hänen pohkeistaan voisi arvatenkin löytyä keskivertoa enemmän räjähtävää voimaa tuottavia, IIb-tyypin hyvin nopeita lihassoluja. Se on puhtaasti geneettinen ominaisuus. Polvenkorkuisena aloitettu lajinomainen hyppelykin on todennäköisesti osunut juuri oikeaan herkkyyskauteen.

Entä se harjoittelu? Millä jousijalat viritettiin kisakireiksi?

”Eihän siinä mitään erityistä ollut. Voimankehitystä pienillä painoilla ja jos jonkinlaista aita- ja muuta hyppelyä. Tottahan sitä mäessäkin piti välillä käydä hyppäämässä”, Laitinen naurahtaa.

Harjoitushyppyjä Laitiselle kertyi aktiiviaikana 1 000–1 200 vuodessa. Hän kiteyttää omalta osaltaan toistojen merkityksen: hyviä hyppyjä täytyy tulla harjoituksissa ennen kuin niitä voi tulla kilpailuissa. Kaiken pohjana on kroppaan iskostunut automaatio ja mieleen valettu luottamus omiin taitoihin.

”Kisassa hyppäsin aina voitosta enkä vain mennyt tekemään samanlaista parasta suoritusta, johon olin harjoituksissa pystynyt. Varsinkin arvokilpailussa jostain on saatava niin sanotusti lisäpotkua. Sitä en osaa sanoa, mistä se tulee.”

Lisäpotkua ilmaantui esimerkiksi Thunder Bayn joukkuekilpailussa 1995. Suomi oli ehkä teoriassa himmeän mitalin syrjässä kiinni, mutta viimeisenä hyppääjänä Laitinen leiskautti lukemille, jotka toivat joukkueelle kultamitalin. Sitä hyppyä hän muistelee edelleen – tai muistelisi, jos olisi jotain muisteltavaa. Hyppyripöydältä on nimittäin filmi poikki.

”Siinä vaiheessa, kun se musta hetki oli mennyt, tiesi että nyt onnistui ja näyttäisi menevän ihan pitkälle. Eihän se musta hetki varmasti täydellinen blackout ole, mutta kun se tulee automaationa ja on niin nopea, ei siinä kerkiä ajatella.”

”Hänen lentoratansa oli niin korkea, että alastuloa verrattiin siihen kuin hyppäisi sukset jalassa navetan katolta.”

Laitinen hyppäsi uransa aikana 144 maailmancupin kilpailussa. Osaako hän näin jälkikäteen,  parinkymmenen vuoden kuluttua, analysoida ponnistuksen ajoituksen saloja?

”Nnniin. Varmaan se paineaisti on siinä vaiheessa tärkein. Jokainen kuitenkin taitaa kokea sen omalla tavallaan.”

Kuten aiemmin on tullut mainittua, mäkihyppysuoritus on herkkä tapahtumaketju, jossa jokainen vaihe vaikuttaa seuraaviin. Puijon jousijalan ponnistusvoima tuli vastaan hypyn lopussa. Hänen lentoratansa oli niin korkea, että alastuloa verrattiin siihen kuin hyppäisi sukset jalassa navetan katolta. Siihen piti vain tottua.

Kun Laitiselta kysyy täydellisen hypyn filosofiaa, hän sanoo, että jokaisen yksilön on tehtävä siitä omanlaisensa. Hypättävä sillä tavalla, joka on itselle luontainen, ja harjoiteltava kokonaisuus sen mukaan. Esimerkiksi painonpudotusvillitykselle hän lähinnä tuhahtaa.

”Siinäkin pitäisi muistaa kokonaisuus. Minusta se ruoan kanssa vouhkaaminen on aina ollut turhaa vouhkaamista. Jos et syö kunnolla, et jaksa harjoitella kunnolla etkä varmasti menesty. Tosin helppohan se on minun sanoa, kun olen edelleen tämännäköinen”, Laitinen naurahtaa ja vetää olemattoman vatsansa sisään.

Täydellinen ponnistus on osunut nappiin. Nyt hyppääjällä on kaikki edellytykset saavuttaa täydellinen lentoasento ja leijailla vaikka montun pohjalle asti.

Ollaan jo voiton puolella. Ponnistuksessa tapahtuneita virheitä ei voi juuri kompensoida ilmalennon aikana, vaikka tekisi mitä. Sen sijaan hyvänkin ponnistuksen voi vielä pilata.

Ilmalento voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen: alkulento, stabiili lento ja alastulon valmistelu. Alkulennossa tavoitteena on saavuttaa lentoasento mahdollisimman nopeasti ja minimoida ilmanvastus, jotta nopeus säilyy. Se on ponnistuksen ohella kriittisin vaihe hypyn pituuden kannalta.

Lennon alkuvaiheessa hyppääjä pyrkii minimoimaan ilmanvastuksen, mutta loppuvaiheessa maksimoimaan nostovoiman, jolloin myös ilmanvastus kasvaa. Käytännössä eteenpäin vievä nopeus hidastuu, kun hyppääjä pyrkii hidastamaan putoamista.

Simppelisti sanottuna ensin mennään vauhdilla eteenpäin, kunnes avataan laskuvarjo ja leijaillaan alas. Lopulta vain pyritään venyttämään alastulon valmisteluvaiheen aloittamista niin pitkälle kuin mahdollista.

Täydellinen ilmalento ei kuulosta kovin monimutkaiselta. Sekä tuulitunnelissa että käytännössä on havaittu, että parhaaseen lopputulokseen yltämiseksi ei ole olemassa vain yhtä optimaalista tekniikkaa. Sama tulos voidaan saavuttaa erilaisilla lentoasennoilla.

Vuonna 1926 sveitsiläinen mäkihyppytutkija Reinhard Straumann teki ensimmäisiä tuulitunnelitestejä. Niissä yritettiin selvittää, tulisiko käsiä pitää edessä vai vartalon sivuilla. Straumannin vuonna 1950 parhaaksi selvittämä asento on periaatteessa lähes sama kuin nykyisillä hyppääjillä.

Ikävä kyllä täydellinen suoritus ei taaskaan ole niin yksinkertainen, kun sekaan heitetään kourallinen käytännön muuttujia. Ensinnäkään kyse ei ole pelkästä hyppääjästä vaan hänen, välineiden ja suksien muodostamasta kokonaisuudesta. Tähän yhtälöön suurimman jäljen on jättänyt ruotsalainen Jan Boklöv, ”Jällivaaran leija”.

”Aluksi Boklöviä pilkattiin haarapääskyksi ja hänen suksiensa harotuksesta rokotettiin kaksi tyylipistettä.”

Tällä testinukella on venytetty suomalaisten hyppyihin teoreettisia lisämetrejä.



Tällä testinukella on venytetty suomalaisten hyppyihin teoreettisia lisämetrejä.

Jos Matti Nykäsen kultakauden hyppyjä katsoo videolta, hänen suksensa eivät olleet kohtisuorassa kulkusuuntaan vaan vinossa. Siitä tuli hieman lisää kantopintaa ja nostovoimaa. Sen sijaan hänen kilpakumppaninsa, kaudella 1988–1989 maailmancupin voittanut Jan Boklöv, keksi levittää suksensa V-kirjaimen muotoiseen asentoon.

Aluksi Boklöviä pilkattiin ”haarapääskyksi” ja hänen suksiensa harotuksesta rokotettiin kaksi tyylipistettä. Siitä huolimatta hän liiteli maailmancupin voittoon. Muiden oli pakko vähitellen uskoa, että V-tyylistä saa ratkaisevaa aerodynaamista etua.

Suomalaisista V-tyylin otti tehokkaimmin haltuun Toni Nieminen, mistä konkreettisena osoituksena hän vei 16-vuotiaana suurmäen olympiavoiton kokeneempien kilpakumppaniensa nenien edestä. Pian V-tyylistä tuli menestymisen edellytys. Se pudotti kelkasta hyppääjät, jotka eivät uutta tyyliä pystyneet omaksumaan.

”Kärjistettynä voisi sanoa, että täydellinen tyyli on täydellisen hypyn sivutuote.”

Kun Virmavirta kirjoitti erästä tieteellistä artikkelia mäkihypyn aerodynamiikasta, hän otti yhteyttä Boklöviin. Huhun mukaan Boklöv oli aikoinaan kehittänyt V-tyylin sattumalta. Hän myönsi suomalaiselle mäkihyppytohtorille, että niin oli käynyt.

Boklövillä oli niin heikot reisien lähentäjälihakset, että suksien kärjillä oli tapana aueta vahingossa, vaikka niitä kuinka yritti puristaa yhteen. Lopulta Boklöv huomasi, etteivät tyylipuhtaat hypyt kantaneetkaan yhtä pitkälle. Siitä alkoi mullistavan tyylin jalostaminen.

Enää Virmavirta ei usko, että hyppytekniikkaan löytyisi lentoasennon suhteen uusia mullistuksia. Kuten mestarihyppääjä Matti Nykänen kultalevyn saaneella albumillaan lauloi: ”V on tyyleistä toimivin.”

Tyylipisteitäkään suksien V-asennosta ei enää sakoteta. Ne ovat ylipäätään jäänne historiasta. Alun perin mäkihyppy oli Telemark-hiihdon osasuoritus. Rinteeseen osuneiden hyppyrien ylittäminen arvosteltiin tyylipisteillä. Sittemmin mäkihyppy erotettiin omaksi lajikseen ja alettiin mitata myös hyppyjen pituutta.

Ranskalainen lentokonesuunnittelija Marcel Dassault (1892–1989) on sanonut, että lentokoneen on oltava kaunis voidakseen lentää hyvin. Taustalla oli ajatus, että kun kone on esteettisesti sulavalinjainen, se on sitä myös aerodynaamisesti.

Mäkihypyssä ajatuksen voi kääntää toisinpäin. Kun ponnistus osuu nappiin ja lentoasento löytyy nopeasti, seuraa vakaa ja hallittu ilmalento. Se on myös kaunista katseltavaa. Kärjistettynä voisi sanoa, että täydellinen tyyli on täydellisen hypyn sivutuote.

Täydellisiin tyylipisteisiin vaadittava Telemark-alastulokin on eräänlainen lajihistoriallinen muinaisjäänne. V-tyyli on tehnyt puhdasoppisen Telemark-alastulon entistä vaikeammaksi. Nykyisin jo sallitaan Telemark-asentoon liukuminen vasta alastulon jälkeen. Kenties lajievoluutio etenee joskus senkin osalta tilanteeseen, jossa alas voi tömähtää tasajalkaa ilman tyylipisteiden menettämistä. Silloin Mika Laitisen kaltaiset voimaponnistajat saattaisivat saada uuden kilpailuedun.

”Hervannan laboratorioissa kehiteltiin monon sisään rakennettu pienoistietokone.”

Nyt olemme palanneet maan pinnalle. Periaatteessa tiedämme, millainen on täydellinen hyppy. Nykyisillä metodeilla emme kuitenkaan pysty saamaan täydellisiä mittaustuloksia kaikista hypyn vaiheista autenttisissa olosuhteissa.

Insinööriluonne näkee tämän ongelmana. Ja kun on luonut itselleen ongelman, siihen täytyy luoda myös ratkaisu. Tämänkaltaisesta ajatuksesta sai alkunsa teknologiaseikkailu, joka on oma lukunsa suomalaisen mäkihypyn historiassa.

Vuonna 2003 Tampereen Teknillisen yliopiston sähkömagnetiikan professori Lauri Kettunen sai puhelun. Langan toisessa päässä oli Jyväskylän yliopiston liikuntabiologian laitoksen senioritutkija Mikko Virmavirta.

Luovista ajatuksistaan tunnettu entinen mäkihyppääjä Heikki Ylipulli oli esittänyt Virmavirralle idean uudenlaisesta mittausjärjestelmästä. Virmavirta ajatteli, että Kettunen olisi oikea henkilö toteuttamaan sen.

Kettusella ei ollut mäkihyppyyn penkkiurheilua kummempaa lajitaustaa. Hän kuitenkin tarttui haasteeseen tutkijoiden Tuukka Niemisen ja Timo Tarhasaaren kanssa. Hankkeeseen saatiin muutama iso yhteistyökumppani sekä Tekesin rahoitus.

Hervannan laboratorioissa kehiteltiin monon sisään rakennettu pienoistietokone, johon oli liitetty muun muassa kiihtyvyysantureita ja magnetometrejä. Samalla piti keksiä myös algoritmit, joilla tietokone vääntäisi raakamittausinformaation helposti tulkittavaan muotoon.

”Kun Ahonen laittoi mäkiviikoilla lämpiössä älymonon valon vilkkumaan ja nosti jalkansa pöydälle, kanssakilpailijat alkoivat tökkiä toisiaan kyynärpäillä kylkiin.”

Koska Kettusella ja hänen akateemisilla apulaisillaan ei ollut juuri tietämystä mäkihypyn lainalaisuuksista ja hyppääjien lentoradoista, laboratorioon rakennettiin Lahden suurmäen alkeellinen pienoismalli. Mäkiprofiilin mukaista ränniä pitkin vieritettiin teräskuulaa, joka singahti hyppyriltä hiekkalaatikkoon. Ponnistuksen simuloimiseksi pienoismäessä oli jousi, joka täräytti hyppyripöytää ylöspäin kuulan vieriessä keulalle. Näin Kettusen työryhmä demonstroi mäkihypyn laji-ihmisille hyppyripöytää vasten tehtävän työn merkitystä.

Älymono oli syntynyt. Yhtäkkiä pystyttiin mittaamaan hyppääjän paikka, liikerata ja nopeus koko oikean hyppysuorituksen ajalta. Nähtiin, miten vauhti kiihtyy tai hidastuu hyppyripöydällä ja mihin suuntaan ponnistus lähtee. Ilmasta nähtiin hyppääjän nopeus jokaisessa lentoradan pisteessä. Mittausdatasta näkyi myös, mitä tapahtuu, kun tulee vaikkapa vastatuulen puuska.

Älymono sai FIS:n hyväksynnän, ja maajoukkuehyppääjät ottivat sen käyttöönsä. Janne Ahonen voitti älymonot jalassa viidennen kerran Keski-Euroopan mäkiviikon. Ne olivat hänen salainen aseensa, mutta hieman toisella tavalla kuin sähkömagnetiikan laboratorioissa oli ajateltu.

Kenkiin oli asetettu led-valot tietokoneen tilan seuraamiseen. Ahonen käytti niitä henkiseen sodankäyntiin. Kun hän laittoi mäkiviikoilla lämpiössä älymonon valon vilkkumaan ja nosti jalkansa pöydälle, kanssakilpailijat alkoivat tökkiä toisiaan kyynärpäillä kylkiin. Ihmetteleviin katseisiin hän vastasi vain jäätävällä tuijotuksella.

Kettunen naurahtaa Ahosen muistolle. Hän kertoo itsekin hätkähtäneensä Ahosen toiminnasta älymonohankkeen aikana.

”Mittasimme eri maiden hyppääjiä sekä omaa joukkuetta. Yleensä hyppääjät pystyivät toistamaan samaa liikerataa sadasosasekunnin tarkkuudella, mutta Jannella hajonta oli vain pari tuhannesosaa. Lahdessa hän tuli viisi kertaa peräkkäin hyppyripöydälle asti kahden tuhannesosasekunnin tarkkuudella. Hän oli tavattoman vakaa suorittaja. Kellään muulla ei havaittu samanlaista.”

Auttoiko älymono oikeasti luomaan mäkihypyn menestystarinoita? Kyllä. Tosin ei Suomessa. Kettunen sanoo suoraan, että eniten mittaustuloksista sai hyötyä irti sveitsiläinen olympiavoittaja Simon Ammann.

Tampereen teknillisen yliopiston sähkömagnetiikan professori Lauri Kettunen esittelee Lahden suurmäen pienoismallia.

Tampereen teknillisen yliopiston sähkömagnetiikan professori Lauri Kettunen esittelee Lahden suurmäen pienoismallia.

Älymonon virtapiiri kätkettiin hyppykengän pohjan uumeniin.

Älymonon virtapiiri kätkettiin hyppykengän pohjan uumeniin.

Syksyllä 2009 Japanin yleisradioyhtiö NHK kuvasi ohjelmaa Vancouverin olympialaisiin. Kettusen ryhmä oli mittaamassa sveitsiläisen Simon Ammannin harjoituksia Innsbruckissa. Televisioryhmä seurasi tutkimuksia kolmen päivän ajan, kuvasi itsekin hypyt suurnopeuskameroilla ja maksoi viulut.

Rukalla maailmancupin avauskilpailussa Kettunen näytti Ammannille Innsbruckin mittaustulokset. Tämä oli pähkäillyt alastulojen hankaluutta, jolloin Kettunen näytti käppyröistä, ettei se ole mikään ihme, kun lentovauhti on suurempi kuin muilla. Nopea mutta matala lentorata johtui Ammannin ponnistustekniikasta, joka kiihdytti hänen vauhtiaan suoraan eteenpäin.

”Sanoin hänelle, ettei ole hyötyä, jos lentää kuin raketti, mutta putoaa kuin kivi. Olympialaisten jälkeen sveitsiläiset kertoivat minulle, että olivat jääneet miettimään sitä.”

Vancouverissa Ammann voitti kultaa sekä normaali- että suurmäessä. Suomalaisten paras saavutus oli Janne Ahosen neljäs sija normaalimäessä. Ammann voitti kaudella 2010 lähes kaiken muunkin mahdollisen: maailmancupin kokonaiskilpailun, Nordic Tournamentin sekä lentomäen henkilökohtaisen maailmanmestaruuden.

”Älymonohanketta tutkinut Tuukka Nieminen väitteli aiheesta tohtoriksi ja on sittemmin kehitellyt NBA:lle niin sanotun älykoripallon.”

Älymonohanke haudattiin vähitellen olympialaisten jälkeen. Kettusen mukaan tie nousi pystyyn, kun suomalaiset hyppääjät siirtyivät käyttämään ulkomaista kenkämerkkiä. Älymonoteknologian integroiminen uuteen kenkään olisi vaatinut kokonaan uuden kehitystyön.

Joidenkuiden mieliin epäilykset älymonoista oli kylvetty jo kesällä 2008. Suomen lahjakkaimpiin mäkihyppääjiin kuulunut Janne ”Havu” Happonen hyppäsi älymonot jalassa Saksan Klingenthalin muovimäessä. Yllättäen hyppykengän pohja repeytyi irti, ja sitten miestä vietiin.

Lopputuloksena oli reiden avomurtuma. Toipuminen uudestaan hyppykuntoon vei vuoden. Loukkaantuminen oli niin vakava, että korvausvelvollisuus piti selvittää. Tutkinnassa vahvistui, ettei kengän hajoaminen johtunut siihen asennetusta älymonotekniikasta vaan valmistusvirheestä.

Älymonohanketta tutkinut Tuukka Nieminen väitteli aiheesta tohtoriksi ja on sittemmin kehitellyt NBA:lle niin sanotun älykoripallon. Sähkömagnetiikan professori Lauri Kettunen nimitettiin marraskuussa 2015 Hiihtoliiton mäkihypyn ja yhdistetyn johtoryhmän puheenjohtajaksi.

Fysiikan lait ovat kaikille hyppääjille samat. Harjoittelumäärissä ja -metodeissakaan ei voi repiä mullistavia eroja kilpakumppaneihin. Siksi tasavahvojen kilpailijoiden kesken metrejä ja niiden puolikkaita täytyy yrittää venyttää välineurheilulla. Vuonna 2010 Simon Ammann keksi värkätä siteisiinsä niin sanotut käyrät tapit. Siitä alkoi välinekikkailun uusin merkittävä villitys.

Kun hyppääjä levittää sukset V-asentoon, nilkat taipuvat luontaisesti asentoon, joka kääntää sukset ilmassa ikään kuin kantilleen. Jos halutaan maksimoida pinta-ala, suksien pohjien tulisi olla kohtisuorassa maahan nähden. Tästä voi teoriassa tulla suurmäessä metrien ero hypyn pituuteen.

Simon Ammann taivutti siteidensä takakiinnitystappeja niin, että kun hän levitti sukset hyppyasentoon, ne eivät kääntyneet nilkkojen mukana kanteilleen vaan putosivat roikkumaan kohtisuoraan. Periaatteessa olisi anatomisesti täysin mahdollista opetella tekemään sama asia omilla nilkoillaan, mutta käyrillä tapeilla se tapahtuu automaattisesti.

Kilpailijat alkoivat tehdä siteisiin omia virityksiään, mistä alkoi tulla jo turvallisuusriskejä. Tappien taivuttelusta äänestettiin kansainvälisen hiihtoliiton FIS:n varustekomiteassa, mutta ainoana sen kieltämistä puolsi suomalainen Virmavirta. Nykyisin lähes kaikki hyppäävät joko käyrillä tapeilla tai muilla sidesovelluksilla, jotka tekevät käytännössä saman asian.

Olympiavoittaja Simon Ammannin lanseeraama takasiteen käyrä tappi.

Olympiavoittaja Simon Ammannin lanseeraama takasiteen käyrä tappi.

Yksi sidevelhoista on suomalainen veteraanihyppääjä Ilkka Tuomikoski. Hiljattain eläkkeelle jäänyt metallityön opettaja on värkkäillyt autotallissaan ja koulun oppilastöinä siteitä, jotka ovat hänen mielestään vallankumouksellisia. Niiden salaisuus piilee siinä, että kun muissa siteissä hyppykenkä on jopa 17 millimetrin korkeudella suksesta, hänellä ne ovat suoraan suksen pohjaa vasten.

”Tuotekehittelyä Tuomikoski tekee yhä kaikki illat ja yöt. Hänen työpöydällään on muun muassa prototyyppejä monoista, joissa on saranoidut pohjat.”

Tuomikosken mukaan jo pelkkä pienempi ilmanvastus toisi tuulitunnelisimulaation perusteella hänen siteidensä käyttäjille kaksi lisämetriä Lahden betonissa. Tasaisempi painonjakauma vähentää vauhdinotossa kitkaa, parempi tuntuma helpottaa ponnistusta, suksen kontrolli ilmalennossa on tarkempi. Kaikesta tästä tulee hänen mukaansa teoriassa merkittävä etu.

Tuomikoski uskoo, että etu on todistettu myös käytännössä. Hänen siteillään on voitettu mäkiviikkoja ja olympiakultaa. Simon Ammannille sekä puolalaiselle neljä MM-kultaa ja kolme olympiahopeaa voittaneelle Adam Małyszille ne ovat kyllä kelvanneet, mutta hän manaa, etteivät suomalaiset suostu niitä käyttämään. Yhdistetyn miehet kyllä hyppäävät niillä, mutta mäkijoukkueesta Janne Ahonen käyttää vain hänen siteidensä takaosia.

Joskus konservatiivisuus siteiden suhteen yltää jopa taikauskon asteelle. Siihen on kuitenkin ymmärrettävä syy. Hyppääjän turvallisuuden kannalta siteet ovat kaikkein tärkein väline. Niiden luotettavuus on kirjaimellisesti elintärkeää. Sitä Tuomikoski autotallissaan kiroileekin: hänen mukaansa kilpailijoiden siteet eivät ole läheskään yhtä turvallisia.

Tuotekehittelyä Tuomikoski tekee yhä kaikki illat ja yöt. Hänen työpöydällään on muun muassa prototyyppejä monoista, joissa on saranoidut pohjat. Välineurheilussa voittaa aina se, joka onnistuu venyttämään tempauksensa lähimmäs sääntöjen rajoja.

Tuomikoski kertoo esimerkin muutaman vuoden takaa, jolloin hän värkkäsi siteitä Adam Małyszille. Tällä oli vauhdinottoasennossa polvet hieman sisäänpäin kääntyneinä. Ponnistusvaiheessa ne käväisivät vielä enemmän yhdessä.

”Siinähän ottaa suksen sisäreuna latuun kiinni, ja se hävisikin Ammannille vauheissa 0,2–0,4 kilometriä tunnissa. Mie tein Adammille sellaisen homman, että kallistin vähän sidettä. Johan päästiin Ammannin vauhteihin. Sitten ne kielsivät sen. Nykyisin siteiden pitää olla vaakasuorassa.”

Sidevelho Ilkka Tuomikoski mittaa digitaalisella kalavaa’alla siteen laukeamisvoimaa sivuttaissuunnassa.

Sidevelho Ilkka Tuomikoski mittaa digitaalisella kalavaa’alla siteen laukeamisvoimaa sivuttaissuunnassa.

Tuomikoski on kehitellyt autotallissaan myös päkiän kohdalta saranoitua hyppykenkää. 


Tuomikoski on kehitellyt autotallissaan myös päkiän kohdalta saranoitua hyppykenkää.

Propellihattujen laji. Siltä mäkihyppy alkaa tuntua. Miksi sen pariin hakeutuu niin paljon luovia hulluja, jotka suhtautuvat ongelmanratkaisuun jopa pakkomielteisen pikkutarkasti?

Tuulitunnelin isäntä Juha Kivekäs sanoo, että mäkihypyssä on insinööreille samanlaista viehätystä kuin moottoriurheilussa. Kun yhtä muuttujaa säätää, vaikutuksen lopputulokseen näkee heti. Oivalluksestaan saa välittömän palautteen, mikä on harvinaisen palkitsevaa. Siviilielämän tuotantotöissä insinööri saa palautetta korkeintaan vuosien päästä, jos pieteetillä suunnitellun viemäröintijärjestelmän virtausominaisuudet eivät olekaan onnistuneet ja putket tärähtävät tukkoon.

”Se oli tietysti vain huuli, mutta kun Lahden jälkeen tulivatkin ne doping-sotkut, niin mitäs jos oltaisiin narahdettu vielä tuollaisestakin.”

Maisteri Pulli tunnettiin myös luovana ongelmanratkaisijana. Mäkihyppytohtori Virmavirtaa alkaa naurattaa, kun hän muistelee edesmenneen ystävänsä puolivakavissaan heittämää ehdotusta. Rikos on jo vanhentunut ja syyllinenkin poistunut keskuudestamme, joten tarinan voinee kertoa.

Sähkömagnetiikan professori Lauri Kettunen oli ollut yhteydessä mäkihyppyväkeen jo ennen älymonohanketta, viime vuosituhannen puolella. Koolle kutsuttiin palaveri, johon osallistuivat Kettusen lisäksi muun muassa Pulli ja Virmavirta.

Tarkoitus oli kehittää anturi, jolla voisi mitata hyppypukuun kohdistuvaa painetta ilmalennon aikana. Kokouspöydälle oli jäänyt pari vahvaa magneettia. Virmavirta ryhtyi pyörittelemään pastillinkokoisia magneetteja käsissään, kunnes Kettunen varoitti laittamasta niitä yhteen, koska niitä ei saisi irti toisistaan. Magneetit tarttuivat toisiinsa jopa paksun puisen neuvottelupöydän läpi.

Lahden MM-kilpailut vuonna 2001 olivat lähestymässä, joten Matti Pullin pään yllä syttyi idealamppu. Hän kysyi Kettuselta, voisiko tällaisesta magneetista valmistaa jonkinlaista voidetta tai tehdä pinnoitteen suksen pohjaan. Kyllä se varmaankin onnistuisi, Kettunen vastasi.

Pulli järkeili, että kun magneetit kerran tarttuvat todella vahvasti yhteen, ne myös hylkivät yhtä vahvasti toisiaan. Jos Lahden vauhtimäkeen lumen alle piilotettaisiin magneettipinnoite ja suomalaisten sukset siveltäisiin saman napaisuuden magneettivoiteella, kitka saataisiin ennätyspieneksi.

”Matti sanoi, että sillähän me saataisiin kaksi kilometriä kovemmat tuntivauhdit kuin muilla ja hän takaisi kolmoisvoiton. Se oli tietysti vain huuli, mutta kun Lahden jälkeen tulivatkin ne doping-sotkut, niin mitäs jos oltaisiin narahdettu vielä tuollaisestakin”, Virmavirta sanoo ja nauraa.

Vaikka villi idea ei koskaan toteutunut, se kertoo taas yhden opetuksen: täydellinen hyppy vaatii myös täydellisen luovaa, kaikista rajoituksista piittaamatonta ajattelua.

”Koska mäkihyppyyn liittyy lajina riskitekijöitä, sen pariin etsiytyy usein elämyshakuisia yksilöitä, jotka haluavat hakea mäkihypyn kautta omia rajojaan.”

Täydelliseen hyppyyn vaadittavia osatekijöitä voisi pilkkoa yhä pienempiin ja pienempiin paloihin. Juniorivalmennus, seuratoiminta ja järjestötason huippu-urheilupolitiikka olisivat kokonaan oman pohdintansa aihe. Samoin joukkueen sisäinen ryhmädynamiikka, valmentajan ja urheilijan suhteesta puhumattakaan.

Kaikesta tästä huolimatta puomilla hyppääjä on aina yksin. Siinä hetkessä menestyksen määrittää vain ja ainoastaan se, miten täysipainoiseen suoritukseen hän paineen alla pystyy.

Lajia akateemisen etäisyyden päästä tarkasteleva tohtori Virmavirta haluaa kiteyttää asian: Suomi tarvitsee mäkihyppääjän, joka ei menesty systeemin ansiosta vaan systeemistä huolimatta.

Mitä lähemmäs maailman huippua kiivetään, sitä pienemmät ovat erot urheilijoiden fyysisissä ja taidollisissa valmiuksissa. Siksi arvokilpailuissa psyykkisten ominaisuuksien merkitys korostuu voimakkaasti. Näin toteaa urheilupsykologi Niilo Konttinen.

”Psyykkinen puoli voi ratkaista olympiavoiton, mutta pelkästään se ei tee kenestäkään olympiavoittajaa”, sanoo Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen johtavana asiantuntijana työskentelevä Konttinen.

Julkisuudessa puhutaan Suomen maajoukkueen henkisestä lukosta. Konttinen luettelee syitä, miksi mäkihyppy on tässä mielessä erityisen herkkä laji.

”Mäkihyppy ei anna anteeksi, jos suorituksessa on liikaa tietoisuutta pelissä. Silloin missaa ponnistuksen. Jos keihäänheittäjä on epävarma, keppi ei lennä. Mäkihyppääjällä on aina vaarana vakava loukkaantuminen. Hän ei voi tehdä hypyn tärkeimmässä vaiheessa 95-prosenttisia suorituksia edes harjoituksissa.”

Koska mäkihyppyyn liittyy lajina riskitekijöitä, sen pariin etsiytyy usein elämyshakuisia yksilöitä, jotka haluavat hakea mäkihypyn kautta omia rajojaan. Esimerkiksi Matti Nykänen on myöntänyt tämän useasti ääneen. Konttisen mukaan laji on jatkuvaa kaupankäyntiä elämyshakuisuuden ja riskinhallinnan välillä. Jos se tasapaino menetetään arjessa, pohja putoaa myös urheilusta.

Toinen asia liittyy mustaan hetkeen. Kuten on tullut selväksi, lajin olennaisinta suoritusvaihetta ei voi tietoisesti ohjata vaan sen täytyy perustua toistoista saatuun tuntumaan. Se vaatii myös mentaalisia taitoja suoritukseen valmistautuessa: mielikuvien hyödyntämistä, rentoutumista, sisäisen puheen kääntämistä positiiviseksi.

Tästä päästään keskittymiskykyyn. Mäkihyppääjän täytyy pystyä sulkemaan mielestään aivan kaikki muut asiat, jotta hän voi saavuttaa täydellisen suorituksen. Kun hän kaartuu vauhtimäestä hyppyripöydälle, täytyy olla valmis aistimaan äärimmäisen vahvasti ja reagoimaan nopeasti. Pienimmänkään ylimääräisen ajatuksen välähdyksen ei saa antaa sokaista tätä herkkää hetkeä.

Konttinen jatkaa listaa. Neljäntenä tulee heittäytymiskyky. Kun laskuvarjohyppääjä on kilometrien korkeudessa lentokoneen oviaukossa, hänen täytyy luottaa siihen, että on pakannut varjonsa oikein ja pystyy toimimaan opetellusti, jos päävarjo ei aukeakaan. Mäkihypyssä henkisenä laskuvarjona on täydellinen luottamus omiin harjoiteltuihin taitoihin sekä tuntumaan mäestä. Ilman tätä luottamusta heittäytyminen on mahdotonta.

Viidenneksi pointiksi Konttinen nostaa sen, että kun suoritus on ohi, pystyy hyödyntämään sekä oman kropan kertoman sisäisen palautteen että valmentajan antaman ulkoisen palautteen. Tämä on erityisen olennaista, koska mäkihyppykilpailut käydään kahdessa vaiheessa. Palkintopallille nousevat ne, jotka osaavat ottaa ensimmäisen kierroksen hypystä saadut opit irti ja siirtää ne toisen kierroksen suoritukseen. Laajemmin katsottuna tämä itsensä ja lajin yhä syvempi oppiminen on jatkuva, elämänmittainen prosessi.

Alamme vähitellen olla mäkihypyn ytimessä. Fyysinen suoritus on ketju, jonka jokainen lenkki vaikuttaa seuraavaan. Se kiskotaan liikkeelle henkisten valmiuksien ketjulla, joka on vielä herkempi katkeamaan. Varsinkin tilanteessa, jossa menestystä yritetään repäistä väkisin.

Lahden hiihtokeskuksen autio hyppääjälämpiö odottelee kilpailijoita.



Lahden hiihtokeskuksen autio hyppääjälämpiö odottelee kilpailijoita.

”Siinä missä Janne Ahonen aiemmin toisti kahden tuhannesosasekunnin tarkkuudella onnistunutta suoritusta, nyt hänen rutiininsa onkin ohjelmoitu toistamaan tekniikkavirhettä.”

Palataan puhelimeen Janne Ahosen kanssa. Vielä kymmenen vuotta sitten hän dominoi kansainvälisiä kilpailuja mielin määrin. Nykyisin hänellä on pahimmillaan ollut vaikeuksia päästä itse kilpailuun saati toiselle kierrokselle.

Ahosella on takanaan kymmeniätuhansia toistoja. Älymonotutkimuksen perusteella hänellä on poikkeuksellisen robottimainen automaatio. Fyysiset ominaisuudet ovat kuin luotuja mäkihyppyyn.

Mistä kiikastaa? Mikä hypyissä mättää?

”Ihan tekninen suorittaminen. Mun tekniikkani on aina perustunut voimakkaaseen eteenpäinmenevään kiertoon. Sitä teen nytkin, mutta voimantuotto menee hukkaan. Niin sanotusti pönkkä pettää.”

Ahonen puhuu tismalleen samasta asiasta, jonka Virmavirta on näyttänyt vektoripiirroksilla. Hän sotii hyppyripöydällä fysiikan lakeja vastaan ja jää auttamatta häviölle.

”Jos saisin voiman suunnattua pöytää vasten, se linkoaisi mut katapulttimaisesti kauemmas ja korkeammalle, mistä pystyisi lentämään paremmin. Mistä se väärä tekniikka sitten johtuu, sanopa se. Jos se olisi niin helppoa, korjaisin sen heti seuraavaan hyppyyn.”

Ongelma lymyilee taas mustan hetken kätköissä. Siinä missä Ahonen aiemmin toisti kahden tuhannesosasekunnin tarkkuudella onnistunutta suoritusta, nyt hänen rutiininsa onkin ohjelmoitu toistamaan tekniikkavirhettä.

”Sama ominaisuus on mulle sekä vahvuus että heikkous. Hyvinä päivinä tulee hyvä hyppy toisensa jälkeen. Kun on hyppy hakusessa, se pätee myös toiseen suuntaan. Tekniikkaa on vaikea saada muutettua.”

”Moni kilpakumppani on muistellut, että jos Ahosen kanssa joutui sulkeutumaan samaan hyppytornin hissiin, kuolemanvakavan suomalaisen jäämiestuijotus sai matkan tuntumaan ikuisuuden mittaiselta.”

Maajoukkueessa on Ahosen mukaan hyvä henki. Hänellä itselläänkin on ollut ”ihan positiivinen vire”. Harjoituksissa on tullut jo muutamia hyviä hyppyjä. Jokainen niistä tuo ripauksen itseluottamusta. Ulkoisia paineita ei silti voi olla aistimatta.

”Pirusti halutaan pärjätä ja pirusti yritetäänkin. Tekemisen pitäisi kuitenkin olla rentoa. Väkinäisyydellä ei virheitä korjata. Jos tiedostaa, että voima menee keulalla väärään suuntaan, yrittää ladata entistä enemmän voimaa peliin. Se tuhoaa hyppyä entisestään.”

Fyysisesti Ahonen on todettu taitavaksi hyppääjäksi, mutta henkinen kanttikin on todistetusti terävä. Kilpailijoiden psyykkinen pehmittäminen älymonon valoja vilkuttelemalla on tästä vain yksi esimerkki. Takavuosina häntä kohtaan koettiin jopa pelonsekaisia tunteita.

Moni kilpakumppani on muistellut, että jos Ahosen kanssa joutui sulkeutumaan samaan hyppytornin hissiin, kuolemanvakavan suomalaisen jäämiestuijotus sai matkan tuntumaan ikuisuuden mittaiselta.

”Rakkaiden vihollisten psyykkaushommassa on osa huumoria, mutta osa totuutta. Jos hississä vähän iskee kaverille silmää, heikkohermoinen alkaa tuijottaa mononkärkiä. Tai jos hänellä kantti kestää, saattaa tulla sellaisia sanoja takaisin, että sen jälkeen silmäniskijällä on paskat housussa.”

”Jos pinon huipulle kasataan valtava painolasti eikä perustana oleva arki kestä odotusten taakkaa, koko pino romahtaa.”

Kokonaisvaltaisen henkisen valmennuksen luento jatkuu. Yksinkertaistetaan hieman. Urheilijan elämä on kuin laatikkopino. Alin laatikko on arki. Sen päälle aletaan kasata harjoittelua, kilpailemista ja niin edelleen. Lopulta kaikkein ylimmän tason laatikkoon saattaa kertyä menestystä.

Menestykseen vaaditaan kuitenkin se, että kaikissa alemmissa laatikoissa on täysipainoista sisältöä. Lootat pitää täyttää järjestyksessä. Jos pinon huipulle kasataan valtava painolasti eikä perustana oleva arki kestä odotusten taakkaa, koko pino romahtaa.

Tämä kuulostaa juuri sellaiselta tilanteelta, jota Ahonen puhelimessa kuvaili. Paineet ovat valtavat, mutta suorituksen pitäisi olla rento. Kun suoritus ei onnistu, paineet kasvavat. Ja niin edelleen.

Mäkihypyn johtoryhmän puheenjohtaja Lauri Kettunen on saman tilanteen edessä järjestötasolla.

Jotta huippu-urheilussa pärjätään, tarvitaan rahoitusta. Jos ei pärjää, rahoittajat eivät kiinnostu.

Jotta saadaan menestyjiä, tarvitaan laaja junioriharrastajapohja. Jos ei ole menestyjiä, ei ole esikuvia junioreille.

Jos ei ole harrastajia, hyppyrimäkiä aletaan purkaa. Jos ei ole hyppyrimäkiä, missäpä sitä lajia harrastaisi.

Samana päivänä, kun Lahden MM-hiihdot alkoivat 22. helmikuuta 2017, Kajaanissa räjäytettiin vuonna 1957 avattu Vimpelinvaaran K-60 hyppyrimäki Kainuun prikaatin pioneeripataljoonan toimesta.

Samana päivänä, kun Lahden MM-hiihdot alkoivat 22. helmikuuta 2017, Kajaanissa räjäytettiin vuonna 1957 avattu Vimpelinvaaran K-60 hyppyrimäki Kainuun prikaatin pioneeripataljoonan toimesta.

Lajin kaikilla tasoilla on syntynyt negatiivinen kierre. Siihen voi joutua jokainen maa vuorollaan, mutta suomalaisilla se on kestänyt poikkeuksellisen pitkään.

Millä tämän syöksykierteen saisi oikaistua?

Viime vuosina Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus ei ole työskennellyt Suomen mäkihyppyjoukkueen kanssa. Olympiakomitea on pudottanut mäkihypyn prioriteettilajeistaan, ja Kihu seuraa sen linjauksia.

Koska Konttinen ei ole näin ollen perehtynyt aiheeseen, hän ei halua ”puolella sanallakaan” kommentoida suomalaisen mäkihypyn tilannetta.

”Arjessa haetaan omaa potentiaalia. Yhden kauden aikana sitä voi kehittää vain tietyn määrän. Kun potentiaali on kunnossa, voidaan tarttua mahdollisuuksiin.”

Yleisellä tasolla Konttinen voi silti jakaa näkemyksiään. Hänen mukaansa urheilijan kehittyminen ei voi lähteä muualta kuin arjesta. Koko elämän täytyy tukea sisäisten tavoitteiden saavuttamista. Motivaation tulee kohdistua sitoutumiseen, jolla tavoitellaan oman tekemisen erinomaisuutta.

Arjessa haetaan omaa potentiaalia. Yhden kauden aikana sitä voi kehittää vain tietyn määrän. Kun potentiaali on kunnossa, voidaan tarttua mahdollisuuksiin. Mennä kilpailuun ja heittäytyä täysipainoisesti suoritukseen. Menestys seuraa vasta sitä kautta.

”Jos ajatus ja toiminta oikaisevat suoraan menestyksen tavoitteluun ja ohittavat oman potentiaalin kehittämisen, se ei voi kestää. Totta kai menestyksen hakeminen on koko homman ydin, mutta arjessa sen tehtävänä on antaa käyttövoimaa omien tavoitteiden saavuttamiseen.”

Konttinen toteaa, että julkinen keskustelu menestyksestä on usein joko hypetystä tai uhkakuvien luomista. Molemmat ovat hyvin kaukana arjesta, siitä maata vasten lepäävästä pinon alimmasta laatikosta. Julkisuudessa menestys mittaa myös sen, mikä on urheilijan arvo ihmisenä. Siksi tuohon keskusteluun on vaarallista samastua.

”On vaikea lähteä tekemään rentoa suoritusta, jos kantaa sisällään taakkaa koko Suomen mäkihyppymaineesta. Miettii hyppyrin nokalla, olenko ponnistuksen jälkeen hyvä vai huono ihminen. Itselleen täytyy löytää ihmisenä muukin rooli kuin mäkihyppääjän rooli.”

Täydellisen mäkihyppääjän tulee sitouttaa arkensa täydellisesti mäkihyppyyn. Konttinen korostaa, että yhtä tärkeää on osata myös päästää siitä kokonaan irti vaikkapa perheen tai kaverien parissa. Henkinen palautuminen on yhtä tärkeää kuin fyysinen. Kun pääsee välillä hetkeksi pois hyppytornin varjosta, lajiharjoittelun pariin palaaminenkin tuntuu taas paremmalta.

Matti Nykänen summasi hiljattain saman asian Haapasalo & kaverit -ohjelmassa: ”Silloin kun treenataan, niin treenataan. Silloin kun tehdään muuta, niin tehdään muuta.”

”Ihan kaikki asiat loksahtivat kohdalleen. Koko elämän mittainen harjoittelu oli tuottanut tulosta.”

Auringonsäde välähtää Mika Laitisen silmälaseista. Puijon tornin pyörivä ravintola on kääntynyt puolisen kierrosta juttutuokion aikana. Kallaveden jäällä vilisee luistelijoita.

Nykyisin 43-vuotias Laitinen työskentelee metalliteollisuuden työkaluja toimittavan yrityksen Itä-Suomen sisäänostajana. Hän tiedosti jo aktiiviaikoinaan, ettei mäkihypystä olisi loppuelämän leipätyöksi. Puijon jousijalka päätti lukea itsensä markkinointiviestinnän tradenomiksi.

Alun perin Laitisen piti käydä vain vanhemman serkkupojan kanssa kokeilemassa hyppäämistä Puijolla. Hän oli tuolloin kuusivuotias. Valmentaja rohkaisi lajin pariin, ja sille tielle hän sitten jäikin 22 vuodeksi.

”Kun olin maajoukkueessa ja maailmancup-tasolla, eipä siihen elämään mahtunut muuta kuin mäkihyppyä. Vaikkei ollut koko ajan hyppäämässä, joka ainoan asian teki niin, että muisti olevansa mäkihyppääjä”, Laitinen sanoo ja hörppää kaakaomukinsa tyhjäksi.

Täydellinen vaihe Laitisen uralla osui kauteen 1995–1996. Mitä silloin tapahtui?

”Ihan kaikki asiat loksahtivat kohdalleen. Koko elämän mittainen harjoittelu oli tuottanut tulosta. Sitä kautta itseluottamuskin oli kohdallaan, ja henkiselläkin puolella kaikki loksahti paikalleen. Ei sen kummempaa. Niiden lisäksi joka ikisen pienen nyanssin täytyy olla kohdallaan. Nykyisin varmasti vielä korostetummin.”

”Viisi vuotta sitten niitä unia kyllä tuli joka yö. Ne jäivät aina siihen, että en löytänyt suksiani tai muusta syystä päässyt hyppäämään kisaan.”

Yhtäkkiä yksi ketju lenkistä katkesi. Alla oli Keski-Euroopan mäkiviikon avanneen Oberstdorfin voitto. Seuraavaksi vuorossa oli Garmisch-Partenkirchenin osakilpailu. Laitinen oli maailmancupin johdossa.

Alastulossa vasemman suksen side petti ja Laitinen paiskautui naamalleen. Kypärä lensi päästä ja Laitinen sai aivotärähdyksen. Tälli mursi solisluun ja kylkiluun, joka puhkaisi keuhkon ja aiheutti ilmarinnan. Aivotärähdyksen vuoksi hän ei muista koko kaatumisesta mitään. Siksi siitä ei jäänyt hänelle edes traumoja.

”Se asia oli sitten sillä käsitelty. Tilannetta helpotti, että kaikki vauriot tulivat yläkroppaan. Työkalut eli jalat pysyivät kunnossa.”

Laitinen toipui entiselleen, ja reilun vuoden päästä hän hyppäsi Lahdessa joukkuemäen maailmancupin osakilpailussa. ”Puijon jousijalka” latasi hyppyripöytään kaikki voimansa ja kaatui ylipitkän hyppynsä. Laitinen vietiin taas ambulanssilla sairaalaan. Polvesta oli pamahtanut ristiside poikki.

Kuntoutus kesti kaksi vuotta. Laitinen myöntää, että se imi hänestä kaikki mehut. Kun polvi tuli vähitellen kuntoon, hän ei vain jaksanut harjoitella. Lopulta hän myönsi sen itselleenkin. Maaliskuussa 2000 Holmenkollenilla Laitinen hyppäsi viimeisen hyppynsä. Enää hän ei näe hyppäämisestä edes unia. Sen sijaan polvi kyllä muistuttelee vihlaisuilla hyppyvuosista edelleen.

”Viisi vuotta sitten niitä unia kyllä tuli joka yö. Ne jäivät aina siihen, että en löytänyt suksiani tai muusta syystä päässyt hyppäämään kisaan. Tavalla tai toisella siitä hyppäämisestä oli tehty vaikeaa.”

Puijon jousijalka ponnistaa ylös ravintolan pöydästä. Tornista näkyy horisonttiin asti. Paljasjalkainen kuopiolainen katsoo kotimaisemiaan ja ihastelee, että sattuikin hieno ilma. Seuraavaksi päiväksi onkin jo ennustettu vesisadetta. Kielisivätkö vaihtelevat kelit sitten ilmastonmuutoksesta, hän uumoilee.

Edellisiltana on ollut Donald Trumpin virkaanastujaiset. Uutiset kertovat, että ilmastonmuutokseen liittyvät faktasivut on jo ehditty poistaa Valkoisen talon verkkosivustolta.

”Nnniin. Maailmassa on todellisiakin ongelmia. Ehkä suomalaisten mäkihyppymenestys ei kuitenkaan ole yksi niistä”, Laitinen sanoo ja naurahtaa lakonisesti.

Minuutin päästä puhelin soi. Laitinen on juuri päässyt hissillä tornin juureen. Hänen mieleensä tuli vielä yksi täydellisen mäkihyppääjän ominaisuus. Ehkä jopa kaikkein tärkein.

”Täydellinen mäkihyppääjä ei omistaudu lajille 24/7 hampaat irvessä. Hän omistautuu sille, koska nauttii siitä. Muuten jonakin päivänä huomaa miettivänsä, olisiko sittenkin pitänyt valita jotenkin toisin.”

Jutun viimeisessä videossa 8-vuotias Heta Hirvonen hyppää Lahden Karpalon K25-mäestä. Ensimmäistä kertaa lumelle. Alastulo on täydellinen.

Lahden MM-hiihdot 22.2. – 5.3. Veikkauksen vedonlyönnissä. Katso kohteet täältä.