Raymond

Suomen kesä
Lue juttu

Kultaa Lemmenjoelta

Teksti
Noora Mattila
Kuvat
Aapo Huhta

Lemmenjoelta löytyi juhannusviikonloppuna 97,4 grammaa painava suuri kultahippu eli isomus. Hippu on yksi suurimmista viime vuosina Lapista löydetyistä, kertoi Helsingin Sanomat. Löytäjä oli 69-vuotias Raimo Kanamäki, Lemmenjoen ainoa kullankaivaja, joka asuu tuntureilla ympäri vuoden. Kaksi vuotta sitten Raymond tapasi Raimon ja muut legendaaristen kultamaiden viimeiset asukkaat: koneellinen kullankaivuu Lemmenjoen kansallispuiston alueella on päätetty kieltää vuonna 2020.

Raimo Kanamäki Lemmenjoki kullankaivaja by Aapo Huhta

Juhannusviikonloppuna suuren kultahipun löytänyt Raimo Kanamäki on Lemmenjoen viimeinen ympärivuotinen asukas. ”Lähden täältä vain jalat edellä tai puupalttoossa.”

Kun kymmenvuotias Risto Mäkipuro ensimmäisen kerran saapui Lemmenjoen Kultahaminaan kesällä 1950, oli varhainen aamu. Matkaa oli tehty yli vuorokausi, ensin höyryjunalla Oulusta Rovaniemelle, sitten bussilla pölyistä maantietä Inariin ja lopuksi pienellä perämoottoriveneellä jokea ylävirtaan. Risto, hänen isänsä Viljo ja veljensä Sakari purkivat lastin rantaan. Reput, lapiot ja vaskoolit.

Edessä kohosi äänetön mäntymetsä, jonka syliin vanhimmat kelot olivat kaatuneet. Kirkasvetiset purot virtasivat kaukaa erämaasta laskeakseen lopulta Lemmenjokeen. Kun polkua kengänkärjellä ruopaisi, näki, että maa oli raudasta ruskeaa, melkein oranssia. Mutta tärkeintä oli, että se kätki sisälleen kultaa. Paljon kultaa.

Lemmenjoki kullankaivuu by Aapo Huhta

Olavi Jomppanen kääntää pitkän puuveneen Njurgulahden satamassa. On elokuu ja tuuli Lemmenjoella leppeä. Ympärillä aukeaa kansallismaisema: joen molemmin puolin kumpuilevat aarnipuiden peittämät vaarat, taivas on sininen ja valkoinen. Vaitelias venekuski ohjaa toisella kädellä ja polttelee hiljalleen, nakkaa tumpin veteen. Matkaa on 23 kilometriä ylävirtaan. Lemmenjoki on Suomen suurin kansallispuisto, pinta-alaltaan melkein 2 860 neliökilometriä. Sinne mahtuisi kymmenen Helsinkiä. Kansallispuisto on enimmäkseen polutonta erämaata. Mutta pieni osa siitä on tutkittu hyvinkin tarkkaan.

Jomppanen jättää meidät päätesatamaan, jota sanotaan Kultahaminaksi. Hän piirtää karttaan pari ympyrää. Lemmenjoen kullankaivajien kanssa on ollut vaikea sopia tapaamisia, sillä kännykät eivät kuulu erämaassa.

”Silloin 50-luvun alussa oli hyviä kultavuosia, saattoi tulla varttikilo kesässä.”

Kultaryntäys alkoi Lemmenjoella pian jatkosodan jälkeen. Sodasta palanneet nuoret miehet kaipasivat korven rauhaa. Ryntäys laantui kymmenessä vuodessa, mutta Lemmenjoella on yhä noin viisikymmentä kaivospiiriä tai valtausta. Ivalojoen lisäksi tämä on Euroopan ainoa paikka, jossa kultaa voi kaivaa kannattavasti maaperästä, ei siis peruskalliosta. Parikymmentä ihmistä ansaitsee sillä elantonsa. Heidän kohtalonsa on kuitenkin vaakalaudalla.

Suomen kaivoslaki uudistettiin vuonna 2011. Siihen kirjattiin Lemmenjoen kannalta merkittävä muutos: kansallispuistossa sijaitsevat kaivospiirit erääntyvät vuonna 2020, ja koneellisen kullankaivuun on silloin loputtava kokonaan. Lapiolla saa edelleen kaivaa, mutta luvat ovat voimassa enimmillään neljä vuotta. Lain laatijoiden mukaan konekaivuu ei sovi kansallispuistoon, koska se jättää pysyviä jälkiä luontoon.

Hyvän polun kaivajat ovat ainakin jättäneet. Mönkijänrenkaiden ura on melkein kuin tie. Satamasta nousevaa rinnettä sanotaan Hengenahdistuksenmäeksi. Kaivajat ovat aina tuoneet raskaita kuormia tullessaan. Polun vasemmalla puolen kyltti kertoo kullan ensimmäisestä löytöpaikasta: täällä Niilo Ranttila puraisi hampaansa kolmen gramman hippuun vuonna 1945.

Kullankaivuu Lemmenjoki Morgamoja by Aapo Huhta

Morgamoja on Lemmenjoen legendaarisin kultapuro.

Kun huhut saivat tulta alleen, mäkeä alkoi tarpoa kaikenlaista resupekkaa. Parhaimmillaan täällä oli satoja kaivajia. Sota-ajoilta miehiin oli jäänyt pelaamisen himo. Valtauksetkin vaih­toivat omistajaa korttiringeissä. Kannonnokissa läiskittiin suomalaista pelihistoriaa. Sitten, 1950-luvulla, kullan hinta romahti. Jäljelle jäivät vain ne, joilla oli vahvin kultausko tai kipein korvenkaipuu.

Kolmen kilometrin taivalluksen jälkeen tulemme sillalle, joka ylittää Hirviojan. Pajukosta sukeltaa esiin vanha mies ilman paitaa, suussaan piippu ja kädessään pussi haaparouskuja. 72-vuotias Risto Mäkipuro tiesi odottaa meitä, sillä hän oli vielä pari päivää sitten puhelimen kantoalueella. Enää Risto ei vietä täällä kokonaisia kesiä. Valtaus hänellä kuitenkin on yhä. Tottuneesti hän johdattaa meidät rapisevan jäkälämaan poikki ja poroaitojen ali.

Alhaalla kurussa solisee Morgamoja, legendaarinen kultapuro. Sen rannalla on Mäkipuron asumus: styroksista rakennettu, pressulla suojattu kammi. Valurautapadat kuivuvat kumollaan nurmella. Risto istuu laverille ja kaataa laseihin terästettyä puolukkaviiniä. Vuodesta 1950 lähtien hän ja Sakari-veli tulivat Lemmenjoelle miltei joka kesä. ”Sakari oli kymmenen vuotta vanhempi. Aluksi sain viidesosan kullasta, mutta osuus kasvoi joka vuosi”, Risto kertoo.

Ristolla on väräjävä ääni ja valkoinen parta kuin metsänhaltialla. Ammattikaivajaa hänestä ei koskaan tullut, vaan hän kouluttautui siltainsinööriksi. Veljekset kaivoivat silti aina tosissaan. ”Silloin 50-luvun alussa oli hyviä kultavuosia, saattoi tulla varttikilo kesässä.”

Lemmenjoki kullankaivuu Risto Mäkipuro by Aapo Huhta

Risto Mäkipuro tuli Lemmenjoelle ensimmäisen kerran 63 vuotta sitten. ”Vaskooli on uusi, se on ollut käytössä vasta parikymmentä vuotta.”

Nykyinen valtaus on ollut niukka. Tänä kesänä hän onkin lähinnä tehnyt koekaivauksia. ”Aika kuluu minulla hyvin, eikä yksinäisyys ole koskaan vaivannut. Minulla on ajatuksia”, hän sanoo. Ikä alkaa kuitenkin tehdä kurussa elämisestä hankalaa. ”Nyt on jo alkanut miettiä, että pitää lopettaa ennen pitkää.” Mikä hänet sitten saa jatkamaan? ”Toive siitä kunnon löydöstä”, Risto hymyilee. ”Että tulisi kilo kesässä.”

”Pohjolan suurin rauhanomainen seikkailu muuttui Im­pivaaraksi.”

Parisataa metriä alajuoksulle päin puron äyräälle on jäänyt kaksi paria kintaita. Vesi lorisee ränniä pitkin itsekseen. Ränniä käytetään kullan erotteluun: maa-aines lapioidaan kaukaloon, jonka läpi vesi juoksee. Koska kulta on muuta maata painavampaa, hiput jäävät rännin koloihin eli rihloihin. Kohta paikalle saapastelevat rännin omistajat. Tuomo Koskiaho ja Jorma Tähti palaavat lounastauolta kodaltaan. Heillä on ollut tämä valtaus neljä vuotta. ”Tulemme yleensä kesäkuun alussa ja viivymme juhannukseen, ja sitten tulem­me elokuussa uudestaan”, Koskiaho kertoo.

Suurin osa nykyisistä kullankaivajista pitää valtausta kuin kesämökkiä. Kullankaivuu on tosin kovaa työtä: joskus Tähti ja Koskiaho lapioivat kahdeksan tuntia päivässä. Ja löytyykö mitään? Koskiaho näyttää kesän saalista. Koeputken sisässä kelluu muutama kimaltava hile, kultaa ja granaatteja eli puolijalokiviä. ”Tämä on meille vain harrastus”, Tähti naurahtaa.

Lemmenjoki kullankaivuu Tuomo Koskiaho ja Jorma Tähti by Aapo Huhta

Tuomo Koskiaho (vas.) ja Jorma Tähti saattavat lapioida kahdeksan tuntia päivässä. Suurin löytö on ollut 1,7 grammaa.

Lemmenjoen kultalegendoista ylitse muiden nousee neljä ”isoa”. Heikki Kokko, Jukka Pellinen, Jaakko Isola ja Kullervo Korhonen rakensivat vuonna 1949 Morgamin Kultalan tai kotoisammin Pellisen kämpän Morgamojan varrelle, kilometrin päähän Mäkipuron nykyisestä valtauksesta. Silloin kultaa sai nostaa kaksin käsin puntariin. Kesästä 1949 puhuttiin suurena kultakesänä, ja syksyn saapuessa kämpässä perustettiin Lapin Kullankaivajien Liitto.

Kultalaan avattiin muun muassa kauppa, postitoimisto, sosiaalivirasto ja kahvila. Tanssejakin pidettiin. Hurma jäi lyhyeksi ja joukko hajosi. Kullervo Korhonen halusi ostaa kaivinkoneen ja ryhtyä suuryrittäjäksi. Koneyritys kuitenkin velkaantui niin, että hän joutui pakenemaan karhuajia Venezuelaan. Heikki ”Kultasilmä” Kokko taas muutti nuorikkonsa luo Inariin ja perusti matkailuyrityksen.

Kullankaivuu Lemmenjoki Aapo Huhta

Jukka Pellisen kohtalo oli traaginen. Sydänsurut ja yksinolo sekoittivat miehen pään, ja hän vaipui synkkyyteen. Kun hänet vietiin hoitoon Inariin, hän iski matkustajakodin isännän veitsellä kuoliaaksi ja pakeni pistoolin kanssa autioon metsäkämppään. Hän sai piirityksessä itse surmansa.

Neljästä jäi jäljelle vain Jaakko Isola. Hänestä tuli niin sanottu elinkautinen, eli hän eli erämaassa kullankaivajana kuolemaansa saakka. Kuten Risto Mäkipuron isä Viljo myöhemmin kirjoitti, ”Pohjolan suurin rauhanomainen seikkailu muuttui Im­pivaaraksi”.

Kullankaivuu Lemmenjoki by Aapo Huhta

Kullankaivuu Lemmenjoki Pentti Madetoja by Aapo Huhta

Jaakko Isolan kämppää saa nykyään vuokrata Metsähallitukselta. Isolan veljentyttären mies Pentti Madetoja kaivaa mailla huvikseen.

Pellisen kämpän tilalla on nykyään Metsähallituksen autiotupa ja hirsimaja. Muutama retkeilijä keittää pannukahveja, kun lähdemme kipuamaan kukkulaa, joka on nimetty Pellisenlaeksi. Maisema muuttuu aavaksi, lakea peittävät kanervamatto ja kalpeat vanamot. Lapin kukkaloisto on yhtä kitsas kuin kultasuonetkin. Horisontissa siniset tunturinlakit jatkuvat kauas Norjan puolelle.

Näyttää, kuin lähimmän tunturin laella olisi mökki. Mutta eihän kansallispuistoon saa rakentaa? Tuskin kukaan kaivaa kultaakaan noin korkealla. Iltasade ripsii pehmeästi tuntureiden yli. Aiomme löytää Sirkka ja Kari Merenluodon, kokeneen kaivajapariskunnan.

Kullervo Korhosen epäonnesta huolimatta kaivinkoneajatus ei ollut tuhoon tuomittu. Koneiden uusi aalto saapui 1980-luvun alussa. Siitä lähtien Merenluodotkin ovat olleet täällä. On helppo huomata, mistä heidän kaivospiirinsä alkaa. Maa on käännetty ympäri kuin hiekkakuopalla.

”Konekaivuu ei lopu kuule koskaan. Huonot lait on tehty muutettaviksi.”

Aluksi ketään ei näy, mutta sitten korvaan tarttuu mönkijän säksätys. Varastohallilta vastaan harppoo mies, jolla on leveät hartiat ja tuuheat kulmakarvat. Kari Merenluoto tervehtii hymyttä ja lähtee kävelemään edeltä mökille. Ilmeisesti olemme tervetulleita.

Lemmenjoki kullankaivuu Sirkka ja Kari Merenluoto by Aapo Huhta

Sirkka ja Kari Merenluoto istuvat vanhassa kammissaan. Lavereille saattoi ennen mahtua kuusikin henkeä, kun lapset olivat mukana. ”Kyllä nuoremmat saisivat jo tämän hoitaa”, Kari sanoo.

Ruokapöydän ääressä istuva Sirkka Merenluoto laskee dekkarin kädestään. Aloitamme tärkeimmästä: Sirkka käärii kankaanpalasta esiin edellisen viikon löydön, josta on ollut uutisissakin. Hippu painaa 50,7 grammaa, eli se on niin sanottu isomus. Mutta se mahtuisi helposti tulitikkurasiaan, eikä edes kimalla. Kullan hinta on 30–40 euroa grammalta, joten möntin arvo olisi lähes 2 000 euroa.

”Me tässä katsellaan sitä, eihän kellään ole siihen varaa”, Sirkka sanoo. Tunnearvokin on suuri, sillä hippu löytyi parin 45-vuotishääpäivänä.

Merenluodoilla on tässä Puskuojalla 36 hehtaaria kaivospiiriä ja kauempana Miessijoella yhdeksän. Uuden lain mukaan kaivospiirioikeudet kuitenkin päättyvät. Miten pariskunnan käy, kun konekaivuu loppuu? Kari Merenluoto nauraa. ”Se ei lopu kuule koskaan. Huonot lait on tehty muutettaviksi. Kunhan tässä keritään, siitä valitetaan Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimeen.”

Mökin ulkoseinässä roikkuu sininen ristilippu. Se on Eureka, australialainen kapinalippu. Kaivoslain takia, Merenluodot sanovat.

Kullankaivuu Lemmenjoki by Aapo Huhta

Konekaivaja Kari Merenluoto vastustaa kaivoslain muutosta. Hän on voittanut oikeusjuttuja ennenkin, 22 kertaa.

Kari vie meidät katsomaan kaivausta. Konekaivuussakin käytetään rännitekniikkaa, mutta maa kulkee liukuhihnoja pitkin seulaan ja ränniin. Kullankaivuussa ei tarvita kemikaaleja. Nesteenä on pelkkää purovettä. Ongelmana kuitenkin on, että kaivuualueelta pääsevä vesi on sameaa, rauta- ja alumiinipitoista. Vaikka vesi lasketaan saostusaltaiden kautta, kaivamisen vaikutus näkyy purossa monen kilometrin matkalla. Purojen liettyminen haittaa retkeilyä ja vaikeuttaa taimenen kutemista. Puro saattaa myös rehevöityä. Näin sanoo Metsähallitus. Kullankaivajien Liitto on tietenkin eri mieltä, ja tutkimustulokset ovat erilaiset.

”Naurattaa. Suomalainen rakentaa erämaahan ensimmäiseksi saunan ja kirjaston.”

Veden laadun lisäksi toinen ongelma on luonnon palautuminen. Kari Merenluoto ajaa meidät mönkijällä niityn reunaan. Se on entistä kaivualuetta, joka on säädösten mukaisesti entisöity kaksikymmentä vuotta sitten. ”Ei tuosta huomaisi mitään”, Merenluoto tuumaa. Puita siinä ei kylläkään kasva. Metsähallituksen mielestä maisemoitu maasto muistuttaa tienvarsiheinikkoa, ei alkuperäistä tunturiluontoa.

Niityn paikalla kaivoi ennen mies nimeltä Raimo Kanamäki. Hän on kullankaivaja, jonka haluamme vielä tavata. Huristelemme mönkijän takalaudalla Martiniiskonpalon tunturille. Laella seisoo tosiaan pieni hirsimökki, jonka näimme aiemmin. Nyt selviää, mikä se on. Se on kirjasto. ”Se on kovassa käytössä. Ja aina auki”, Merenluoto kehaisee.

Mökin perällä seistä tönöttää kirjahylly. Kirjavalioita, klassikoita, Laila Hietamiestä, Anni Polvaa. Naurattaa. Suomalainen rakentaa erämaahan ensimmäiseksi saunan ja kirjaston.

Kullankaivuu Lemmenjoki kirjasto by Aapo Huhta

Mökki keskellä erämaata on kirjasto.

Polulle pysähtynyt porolauma pyrähtää laukkaan edeltämme. Mutta yksi niistä makaa hiljaa: valkoinen poro, albiino. Onko se loukkaantu­nut? Merenluoto menee lähemmäs. Poro säpsähtää ja hyppää pystyyn. Se oli vain syvässä unessa!

Muistan jutun, jonka Seppo J. Partanen, Lemmenjokeen perehtynyt kirjailija, kertoi minulle ennen matkaa. Aina, kun hän on vieraillut kaivajalegenda Jaakko Isolan entisellä kämpällä, häntä on seurannut valkoinen poro. ”Aloin ajatella, että se on Isolan haamu”, hän sanoi.

Neljästä ”suuresta” elinkautiseksi jäänyt Isola kuoli vuonna 1978. Hän oli yksitotinen, yksin viihtyvä murahtelija, ja hyvin säntillinen. Hän lopetti työt tasan kello 16, kuunteli radiosta vain uutiset ja pinosi polttopuut ja säilykepurkit viivasuoriin riveihin. Kämpästä löydettiin vain pieni määrä kultaa. Isolan epäiltiin kätkeneen löytönsä takaisin luontoon.

”Raimo Kanamäki on juuri tullut saunasta eikä osannut odottaa meitä. Ei se mitään. Hän tarjoaa pihapöydän ääressä oluet – Lapin Kultaa.”

Miessijoki on Lemmenjoen kullankaivuun uusin painopiste, jonne konekaivajat ovat keskittyneet. Se on myös ympäristön kannalta kiistanalaisin: joenvarsi on myllerretty kymmenen kilometrin matkalta. Metsähallituksen mukaan maa on täällä liian hienojakoista, joten vesi on sameaa saostusaltaista huolimatta. Päristelemme hiekkamaan poikki ja vilkutamme Merenluodon tutuille.

Viimeisenä joentörmällä on siniharmaa puutalo. Pihalla seisoo parta­suinen, kirkassilmäinen mies pyyhe lanteillaan. Raimo Kanamäki on juuri tullut saunasta eikä osannut odottaa meitä. Ei se mitään. Hän tarjoaa pihapöydän ääressä oluet – Lapin Kultaa. Hän hieroo niskaansa mustaa nestettä.

”Tervaa ja pikiöljyä. Se auttaa polttiaisiin. Polttiaiset tulevat aina syksyllä.”

Raimo Kanamäki Lemmenjoki kullankaivaja by Aapo Huhta

Juhannusviikonloppuna kultalöydön tehnyt Raimo Kanamäki.

Raimo on kotoisin Porista. Hän on ajanut rekkaa Euroopassa ja kalastanut troolarilla Suomenlahdella. ”Lappi on maailman paras paikka”, hän sanoo. ”Täällä on niin rauhallinen olla. Ei ole tungosta, ei tarvitse jonottaa, ei ole pankkiautomaatteja.”

”Eikö sitä lasketa kultakuumeeksi, että hän on täällä yhä?”

Eipä todella. Raimo hakee postinsa Kultahaminasta, sinne on 15 kilometriä. Talvella, kun vuorovene ei kulje, hakumatka on vielä pidempi. Raimo on ainoa kullankaivaja, joka asuu Lemmenjoella vuoden ympäri. Talvisin ”ollaan ja lämmitellään mökkiä”. Poromiehet pistäytyvät joskus kahvilla. Talon ovenpielessä on kukkaruukkuja ja vanhat suksisauvat. Vaimolla on kasvimaakin, mansikat ovat kypsyneet.

”Kaivan tässä neljä, viisi vuotta, ja sitten se on selvä”, Raimo sanoo ja nojautuu pöydän yli. ”Mutta minä asun täällä. Saa nähdä, häätävätkö. Lähden täältä vain jalat edellä tai puupalttoossa.”

Palaamme Martiniiskonpalolle Raimon kyydissä. Miessijoen yläjuoksulla hän hiljentää ja katselee ympärilleen. ”Tästä minä aloitin vuonna 1985. Tämä oli hyvä paikka, melkein tuli kultakuume.”

Eikö sitä lasketa kultakuumeeksi, että hän on täällä yhä? ”Noh, enpä tiedä.”

Myös Raimo kohottaa kättään valtausten läpi ajaessaan. Tämä ei olekaan erakkoelämää. Lähivuosina saattaa kahvitteluseura vähentyä. Kullankaivajien Liiton kyselyn mukaan noin 70 prosenttia kaikista kaivajista harkitsee lopettavansa hommat. Vaikka lapiointia saisikin jatkaa, paperityöt ovat lisääntyneet ja maksut nousseet. Jaakko Isolan entinen kämppä on nykyään vuokrattavana ja museokäytössä. Polun varrella näkee myös hylättyjä kammeja, ruostuneita vaskooleita, kesken jääneitä kuoppia. Lemmenjoen retkeilijöille suunnitellaan kulttuurihistoriallista ”kultareittiä”.

Lappi Lemmenjoki kullankaivuu by Aapo Huhta

Valkoinen poro juoksee Martiniiskonpalon tunturilla. Se saattaa tietää, minne kulta on kätketty.

”Kumman puolella olet?” valokuvaaja kysyy paluumatkalla. En haluaisi vastata. Konekaivu Lemmenjoella on yksi niistä kysymyksistä, joissa vastakkain ovat luonto ja kulttuuri, ympäristö ja elinkeino. Hiekkakuopat keskellä kansallispuistoa näyttävät kyllä karmeilta. Mutta ne vievät vain promillen Lemmenjoen erämaan pinta-alasta. Ja toisin kuin Lapin ja Kainuun suurilla kaivoksilla, alueilta ei pääse luontoon teollisia myrkkyjä.

Elinkeinona se ei ole hääppöinen. Kullankaivajat rehkivät lähes kaksi­toista tuntia päivässä, lapiolla tai koneella, ja löytävät sen verran murusia, että voivat rahoittaa seuraavan vuoden kaivuun. Raimo Kanamäki sanoo tarvitsevansa kilon kultaa pelkkiin polttoaineisiin.

Lemmenjoki kullankaivuu by Aapo Huhta

Jotain romanttista tässä amma­tissa silti on, oli se sitten seikkailu tai Impivaara. Mutta Impivaaran ajat ovat ohi, ja miehet palaavat kotiin.

Metsä jää, mustaa naavaa kasvavat männyt, rapiseva jäkälä, porot ja riekkopesueet, tuntureiden yli kahiseva sade. Jääkö kultaa? Sitä ei voi tietää. Edes Risto Mäkipuro ei ole oppinut näkemään, missä kulta piilee.

Se on erämaan salaisuus.

Helsingin Sanomien uutinen täältä.