Raymond

Suomen kesä
Lue juttu

Zamboni

Teksti
Janne Flinkkilä
Kuvat
Ville Malja

Frank J. Zambonilla oli unelma. Hän halusi tehdä täydellistä jäätä. Samalla hän tuli luoneeksi designklassikon, joka nosti koko jääkiekkokulttuurin uudelle tasolle. Hitaasti jäällä liukuvan hiomakoneen liikkeet tuudittavat katsojan transsiin, mutta konetta ohjaava jäämies tekee millintarkkaa käsityötä.

Jaska Jokusen mukaan on kolme asiaa, joita ihminen ei kyllästy tuijottamaan: virtaava vesi, rätisevä nuotio ja jäätä puhdistava Zamboni.

Näky on kieltämättä hypnoottinen. Laatikonmallisen jäänhoitokoneen zeniläisen tyyni kaartelu kaukalossa on kuin mekaanisen virtahevon jäätanssia.

Aivan uuden syvyyden Zambonin tarkkaileminen kuitenkin saavuttaa, kun oppii keskittymään yksityiskohtiin. Menkäämme siis tutkimaan jäätä hoivaavaa jättiläistä hiukan tarkemmin.

”Jäätä on kuitenkin turha syyttää omasta häviöstä. Kentän voisi toki venäläiseen tyyliin jäädyttää kivikovaksi – kuten todennäköisesti tehdään Moskovassa ja Pietarissa jääkiekon MM-kisoissa toukokuussa.”

Hartwall-areenan hallimestari Erno Raekumpu muistaa yhä elävästi syyskuun 23. päivän vuonna 1997. Katsomoissa istui 13 665 jääkiekkofania. Jokerit ja Helsingin IFK kohtasivat ensimmäistä kertaa paikallispelissä Hartwall-areenalla. Yleisön mylvinä kaikui hallissa, mutta Raekummun päässä jyskytti vain yksi ajatus: jos hän nyt mokaa, siitä saa kuulla loppuelämänsä.

Raekumpu kipusi jättiläismäisen virtaheponsa päälle sen pilttuussa päätykatsomon alla. Hän tarkisti vielä kerran, että molemmat kaasupullot olivat varmasti täynnä. Sitten hän väänsi virta-avaimesta. Moottori hurahti käyntiin. Lumisäiliö alas. Käsijarru pois, vaihde pakille, kaasua, ulos pilttuusta. Vaihde ajoasentoon, kaasua ja liikkeelle, luukusta kaukaloon, vaaka- ja pystykuljettimet käyntiin, pysähdys keskelle. Urakkanupista UrakkanuppiTrukkikuskislangin termi. Ohjauspyörään asennettava nuppi, joka helpottaa ratin veivaamista. Käytetään työkoneissa, tieliikenteessä laiton.  veivaamalla suunta myötäpäivään, teli alas, terä noin millimetrin syvyyteen, reunaharja ulos putsaamaan irtolumet kaukalon laidoilta.

Pesu- ja jäädytysvesihanat auki, kierros aivan kaukalon laitoja myöten. Reunaharja sisään, käännös keskelle kaukaloa, suorilla jäädytysvesihanaa auki, mutkissa kiinni. Kerran kierroksessa klonksautus hakkuriin, ettei lumenkuljetin mene tukkoon.

Niin monta millintarkkaa rinkiä, että koko kaukalo on muuttunut peilipintaiseksi. Viimeisellä kunniakierroksella Raekumpu väänsi pesuvesihanan kiinni, jottei ajoportin edusta jäisi tulvimaan. Jäädytysvesihanan hän sulki vasta luukun kynnyksellä, jottei jäisi renkaanjälkiä.

Jarrua. Teli ylös. Kuljettimet pois päältä. Takaisin pilttuuseen. Käsijarru päälle. Lumisäiliön kippaus tyhjäksi, pari kuutiota humpsahtaa monttuun sulamaan. Virta pois.

Aikaa kului kahdeksan minuuttia. Kaukalon jää oli hoidettu taas pelikuntoon.

Raekumpu kertoo, että usein jään laadusta käydään ”ilmoja pidellyt” -tyyppistä keskustelua. Maallikkojen on helppo huudella katsomosta tietämättä, miten moni asia jääntekoon vaikuttaa. Jos ilma on kosteaa ja katsomosta huokuu kova lämpökuorma, ei auta, vaikka kylmäkoneet huutaisivat hoosiannaa. Jää saattaa jäädä märäksi kaikesta huolimatta. Jos kentällä on vettä, kun kiekko putoaa jäähän, Raekumpu saa kyllä kuulla siitä pelaajilta.

”Ei me sitä tahallaan tehdä”, hän sanoo. ”Kyllä me se kuivaksi saataisiin, jos ajettaisiin tosi pienillä vesimäärillä, mutta meillä jään paksuus on vain 2,5–3 senttiä. Jos sieltä joka kerta höyläisi täyttä kuuppaa veke, kenttä olisi muutamassa päivässä maalivahdin alueelta puhki.”

Jäätä on kuitenkin turha syyttää omasta häviöstä, sillä se on molemmille joukkueille sama. Kentän voisi toki venäläiseen tyyliin jäädyttää kivikovaksi – kuten todennäköisesti tehdään Moskovassa ja Pietarissa jääkiekon MM-kisoissa toukokuussa. Raekummun kotihallin seura pelaa KHL-sarjaa, mutta hän pitää silti kiinni suomalaisesta jääntekokulttuurista. Siinä etusijalla on jään luisto ja sitkeys. Jos välillä on hieman siinä ja siinä, ehtiikö kenttä jäätyä erätauon aikana, se on pienempi paha.

”Itse jäänhoitokoneen ajaminen on kuitenkin vain pieni osa työtä. Raekumpu sanoo, että sen oppii viisivuotiaskin. Tärkeämpää on se, mitä tapahtuu erän aikana.”

Zamponi_Final_Pics-1

Jäänhoitokoneisiin vihkiytyneille Zambonin lumihiutale on yhtä ikoninen logo kuin Mersun kolmisakarainen tähti. Urakkanuppi helpottaa ratin veivaamista.

Jos Zambonin puikoissa on ollut aloittelija, ammattilainen tunnistaa sen kentästä heti: ”Keskeltä puhki ja kulmat pystyssä”, kuten Raekumpu sanoo. Se tarkoittaa sitä, että kaukalon päädyissä käännytään hissukseen eikä muisteta kääntää vesihanaa pienemmälle, jolloin maalialueet jäävät lainehtimaan vettä. Kun Zamboni saadaan taittumaan suoralle, oikaistaan nilkka suoraksi, eikä kentän keskialue ehdi saada kunnolla vettä.

Itse jäänhoitokoneen ajaminen on kuitenkin vain pieni osa työtä. Raekumpu sanoo, että sen oppii viisivuotiaskin. Tärkeämpää on se, mitä tapahtuu erän aikana.

Raekumpu tietää, mistä puhuu. Hän on todellinen jäämies. Hän on työskennellyt Suomen suurimmassa jäähallissa sen avajaisista asti eli 19 vuotta. Itse asiassa jopa pidempään, Raekumpu korjaa heti perään. Halli avattiin helmikuussa 1997, mutta hän tuli rakentamaan sitä jo helmikuussa 1996.

Parinkymmenen vuoden kokemus on opettanut Raekummulle, että jään laatuun vaikuttaa kaikkiaan yhdeksäntoista muuttujaa. Ne taas ovat toisistaan riippuvaisia: kun yhden arvo muuttuu, se voi vaikuttaa muihinkin. Jokainen halli vieläpä reagoi yhtälön muuttujiin eri tavalla. Ammattitaito punnitaan siinä, että saa hallin stabiiliin tilaan, jossa eri toimenpiteillä voi tehdä kontrolloituja muutoksia.

”Jäähän vaikuttaa muun muassa ulkoilman kosteus, hallin kosteus, hallin lämpötila, jäädytysveden lämpötila, ajonopeus, minkä verran on terää, kuinka paljon betonilaatassa on kylmää, mikä on konehuoneesta lähtevän ja mikä palaavan liemen lämpötila, miten paksu jää on – ja niin edelleen”, Raekumpu luettelee.

Osaan asioista voi reagoida ajon aikana esimerkiksi tarkkailemalla säiliöön lentävän lumen kosteutta ja säätämällä vesimäärää sen mukaan, mutta osaan täytyy puuttua jo edellisenä päivänä. Jos hallin ilmankosteus on 60 prosenttia, tuuletus täytyy aloittaa hyvissä ajoin, koska iso ilmamassa vaihtuu hitaasti. Jos taas jää on kulumassa puhki maalin edestä, edellisen päivän iltavuorolaisen täytyy osata ruiskuttaa letkulla vettä oikeisiin paikkoihin, jotta se ehtii jäätyä yön aikana.

Jään hoitaminen on erityinen taiteenlajinsa. Ja kuten niin monessa lajissa, menestyminen on jäähommissakin kiinni välineistön laadusta.

Tässä tapauksessa kiitos kalustosta kuuluu Frank J. Zambonin keksinnölle vuodelta 1949. Zamboni antoi jäänhoitokoneille paitsi sukunimensä myös koko elämänsä.

”Toteutuneiden amerikkalaisten unelmien takana on usein yksinkertainen kaava: ihminen on löytänyt maailmasta ongelman ja keksinyt siihen ratkaisun. Zamboni on tästä malliesimerkki.”

zamboni_lineart2

Frank J. Zamboni sai ensimmäisen patenttinsa säätövastuksesta vuonna 1928.

Frank J. Zamboni, jääalan yrittäjä Kaliforniasta. Kuulostaa Sopranos-sarjan hahmolta. Melkoinen kummisetä hänestä tulikin. Toteutuneiden amerikkalaisten unelmien takana on usein yksinkertainen kaava: ihminen on löytänyt maailmasta ongelman ja keksinyt siihen ratkaisun. Zamboni on tästä malliesimerkki. 87-vuotiaaksi eläneen jäämiehen tarina on pitkä mutta inspiroiva.

Italialaisen siirtolaispariskunnan poika Frank Joseph Zamboni Jr. syntyi Utahin Eurekassa tammikuun 16. päivänä 1901. Kun Frank oli vuoden vanha, perhe perusti farmin Idahoon, Lava Hot Springsiin. Maatilan arkiaskareissa Frank oppi pienestä pitäen kätten taidot.

Vuonna 1920 Zambonin perhe myi farminsa ja muutti Los Angelesin laitamille Clearwateriin. Perheen esikoinen George perusti sinne autokorjaamon, jossa Frank ja hänen veljensä Lawrence alkoivat paiskia hommia.

Frank käväisi Chicagossa kauppakoulussa opiskelemassa sähköalaa ja palattuaan päätti perustaa veljensä kanssa oman yrityksen. Ennen toista maailmansotaa Etelä-Kaliforniassa oli paljon meijereitä, ja lämpimillä leveysasteilla maidon pitäminen viileänä oli ikuinen ongelma. Frank lähti tarjoamaan ratkaisuja. Pian hän asensi veljensä kanssa meijereille vesipumppuja, porasi kaivoja ja teki sähköhommia.

Zambonin veljesten firma alkoi menestyä mukavasti. Vuonna 1923 Frank vei vihille 19-vuotiaan nuorikkonsa Norda Ileta Chamberlainin. He perustivat perheen ja saivat lopulta kolme lasta.

Frankin maine näppäränä sähkömiehenä kiiri losangelelaisen New Way Electric Companyn korviin. New Way Electric Companylla oli ongelma, johon he kysyivät Frankilta ratkaisua. Vuonna 1924 Frank J. Zamboni kehitti yhtiölle säätövastuksen, josta ruli hänen ensimmäisen patenttinsa. Kolmen vuoden sisään patentteja Kepeitä multiaVaikka Zamboni tunnetaan parhaiten jäänhoitokoneistaan, Frank J. Zamboni käytti keksijänlahjojaan muihinkin laitteisiin. Lukuisien pienempien patenttien lisäksi hän kehitti muun muassa Grasshopperiksi kutsutun laitteen, joka rullasi stadioneille keinonurmea, sekä hautausurakoitsijoille tarkoitetun Black Widow -koneen, joka täytti automaattisesti hautoja mullalla.  tuli kaksi lisää.

Meijerimarkkinat alkoivat olla hallussa, joten Zambonin veljesten oli pakko hankkia uusia asiakkaita. Heidän täytyi siis jälleen löytää ongelma ja tarjota siihen ratkaisua. Se kävi helposti. Kaliforniassa kasvatettiin vihanneksia ja hedelmiä, jotka kuljetettiin rautateitse muualle maahan. Niiden piti pysyä viileinä matkan ajan. Niinpä vuonna 1927 Zambonin veljekset perustivat Paramountiin jääharkkotehtaan.

Seuraavina vuosina junavaunuittain kalifornialaisia tuoretuotteita kulki eri puolille Yhdysvaltoja laatikoissa, jotka pysyivät viileinä Zambonin jääharkkojen ansiosta. 30-luvulla kylmälaitteet alkoivat kuitenkin kehittyä, ja Zambonin veljekset tajusivat, ettei heidän jääbisneksellään olisi enää kovin pitkää tulevaisuutta.

”Bisnes tyssäsi päivittäin yhteen ongelmaan: aina kun luistinrata piti kunnostaa, se vei neljältä kokeneelta jäänhoitajalta aikaa vähintään puolitoista tuntia.”

Jollakin Frankin piti perheensä elättää. Pitkän pähkäilyn jälkeen veljekset äkkäsivät, että uusi markkinarako voisi löytyä Yhdysvalloissa muotiin nousseesta luisteluharrastuksesta. He myivät jääkauppansa mutta säästivät jäädytyslaitteensa. Niillä jäätä saisi vaikka Kalifornian taivaan alle.

Vuonna 1939 Frank ja Lawrence alkoivat rakentaa luistinrataa Paramountiin aivan entisen jäätehtaansa naapuriin. Sen nimeksi tuli Iceland. Kentän jäähdytysmekanismin Frank kehitteli itse, ja sai jälleen patentin. Kun Iceland avattiin vuonna 1940, se oli Yhdysvaltojen suurimpia luistinratoja: jäälle mahtui kerralla jopa 800 luistelijaa.

Kassavirta soljui vuolaana, ja asiakkaita oli parhaimmillaan yli 150 000 vuodessa. Silti bisnes tyssäsi päivittäin yhteen ongelmaan: aina kun luistinrata piti kunnostaa, se vei neljältä kokeneelta jäänhoitajalta aikaa vähintään puolitoista tuntia. Jään pinta piti höylätä ja lumi lapioida pois. Sen jälkeen piti ruiskuttaa letkulla vettä joka puolelle ja odottaa, että vesi jäätyy. Kaikki tämä oli pois tuottoisasta luisteluajasta.

Frank J. Zamboni ryhtyi ratkaisemaan ongelmaa. Hän istui autotalliin, otti palan liitua ja ryhtyi hahmottelemaan suunnitelmiaan vanerilevylle. Maaliskuussa 1942 piirustukset olivat valmiit. Hän osti Ford-Ferguson-merkkisen traktorin ja alkoi kehitellä siitä jäänhoitokonetta.

Frank teki Icelandin takapihalla erilaisia viritelmiä yksi toisensa jälkeen, mutta jokainen niistä osoittautui sudeksi. Kaikki naureskelivat Frankille. Häntä pidettiin Paramountin kylähulluna. Frank ei itse nähnyt tekemisissään mitään hullua. Hän näki vain ongelman, johon piti kokeilla niin monta ratkaisua, että viimeinkin yksi niistä osuisi oikeaan.

”Jäänhoitokoneen ansiosta yksi mies saattoi yhtäkkiä tehdä kymmenessä minuutissa sen, mikä oli aiemmin vaatinut neljältä mieheltä puolitoista tuntia. Hän tajusi keksineensä jotakin mullistavaa.”

zamboni_lineart1

Kaikkien nykyisten jäänhoitokoneiden toimintaperiaate perustuu edelleen tähän Frank J. Zambonin patenttiin vuodelta 1953.

Viiden vuoden ajan piirustus toisensa jälkeen lensi Frank J. Zambonin roskakoriin. Hän päätti kokeilla täysin uudenlaista lähestymistapaa: voisiko sama kone höylätä, pestä ja puhdistaa jään sekä ottaa höylätyn lumen talteen isoon säiliöön.

Frank lähti kyhäämään omaa Frankensteinin hirviötään. Toisen maailmansodan jäljiltä armeijan ylijäämämyynneissä oli paljon tavaraa kaupan. Puolustusvoimien romukaupasta löytyi Jeepin moottori ja vaihteisto. Etuakselin Frank poimi armeijan kuorma-autosta. Vuonna 1947 hän sai viimein valmiiksi laitteen, joka alkoi jo muistuttaa nykyisiä jäänhoitokoneita.

Koeajot osoittivat, että täytännön toteutus vaati vielä hiomista. Terä väpätti, eikä säiliöön mahtunut tarpeeksi lunta. Etuvetoinen kone suti Icelandin jäällä, joten seuraavaan prototyyppiin piti kehitellä neliveto. Jäänhoitokoneen idea alkoi kuitenkin olla niin kirkas, että Frank tiesi olevansa lähellä ratkaisua.

Vielä yksi yritys. Frank otti tekeleestään talteen toimivat osat ja lähti taas armeijan ylijäämävarastolle. Terään hän suunnitteli säädettävän mekanismin. Hydrauliikka toimi Douglas A-20 Havoc -pommikoneen jämäosista napatulla painesylinterillä. Rungon Frank hitsasi itse käsityönä. Voimansiirto toimi nelivedolla.

Lopputulos oli todellinen Frankensteinin hirviö, mutta kesällä 1949 se heräsi henkiin. Model A Zamboni Ice Resurfacer oli syntynyt. Frank J. Zambonin itse kehittämän jäänhoitokoneen ansiosta yksi mies saattoi yhtäkkiä tehdä kymmenessä minuutissa sen, mikä oli aiemmin vaatinut neljältä mieheltä puolitoista tuntia. Hän tajusi keksineensä jotakin mullistavaa ja täytti patenttihakemuksen. Se hyväksyttiin neljän vuoden kuluttua.

”Hodarimyynti erätauoilla oli laskenut. Katsojat eivät malttaneet jättää paikkojaan, koska kaikki halusivat nähdä uuden mullistavan Zambonin pyörimässä kaukalossa.”

Vuonna 1950 norjalainen olympiatähti Sonja Henie harjoitteli Icelandissa kiertävää Hollywood on Ice -taitoluistelushowtaan varten. Hän näki Zambonin A-mallin jäänhoitokoneen tositoimissa. Juuri sellaisen Henie tarvitsisi. Kiertueilla paikkakunnat vaihtuivat tiuhaan eikä siihen asti ollut keinoa, jolla saisi taattua joka päivä tasalaatuisen jään esitystä varten. Frank oli juuri rakentanut toisen jäänhoitokoneensa, Jeepin päälle kyhätyn malli B:n, ja myynyt sen viidellätuhannella dollarilla Pasadena Winter Gardeniin. Nyt Henie halusi samanlaisen, mutta aikataulu oli täpärä. Kone tarvittaisiin jo hänen seuraavaan esitykseensä Chicagoon.

Frank ähräsi yötä päivää koneen kimpussa. Lopulta hän sai sen osat valmiiksi ja lastasi ne vuokraperäkärryyn, jonka hän kiskoi Jeepillä Kaliforniasta Chicagoon. Perille päästyään Frank asensi saman Jeepin päälle peräkärrystä purkamansa jäänhoitolaitteet. B-mallin Zamboni oli valmis. Henie ihastui siihen niin paljon, että tilasi oitis toisenkin Euroopan-kiertuettaan varten.

Norjalainen taitoluistelutähti oli uudelle keksinnölle paras mannekiini. Samaan aikaan Frankin kaverit levittivät sanaa pitkin maan luistinratoja. Tilauksia alkoi sadella siinä määrin, että oli uuden yrityksen perustamisen paikka. Frank J. Zamboni & Co. oli syntynyt. Yhtiö tunnetaan edelleen samalla nimellä.

Vuonna 1954 Zamboneja myytiin jo kymmenen. Yksi niistä päätyi Boston Bruinsille, joka oli ensimmäinen Zambonin ostanut NHL-joukkue. Asiakkaat olivat pääosin tyytyväisiä, mutta joistakin jäähalleista kuului nurinaa. Hodarimyynti erätauoilla oli laskenut. Katsojat eivät malttaneet jättää paikkojaan, koska kaikki halusivat nähdä uuden mullistavan Zambonin pyörimässä kaukalossa. Kaukalot koneen mukaanVuonna 1957 National Collegiate Athletic Association (NCAA) otti yhteyttä Zamboniin. Opiskelijaurheiluliitto kysyi, mikä on Zambonin kääntösäde. He määrittelivät sen mukaan sääntökirjaansa kiekkokaukalon laitojen pyöristyskulman.

Vuoden 1960 talviolympialaiset Squaw Valleyssa olivat Zambonille näytönpaikka. Kaliforniassa, Renon pelikaupungin lähellä pidetyissä kisoissa otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön tv-oikeudet. CBS maksoi niistä 50 000 dollaria ja sai rahalla 31 tuntia lähetysaikaa. Jääkiekkokultaa voitti isäntämaa Yhdysvallat, mutta erätauoilla kaukaloissa omat kuvionsa näyttänyt Zamboni nousi melkein yhtä kirkkaaksi tähdeksi. Maailmanvalloitus sai lähtölaukauksensa.

Frank jatkoi tuotekehittelyä ja teki pieniä muutoksia askel kerrallaan, mutta vasta vuoden 1964 HD-malli oli ensimmäinen jäänhoitokone, jota ei tehty Jeepin rungolle. Tilaustahti kiihtyi, ja vuonna 1967 Zamboni perusti toisen tehtaan Kanadan Brantfordiin, jonka NHL-fanaatikot tuntevat Wayne Gretzkyn kotikaupunkina. Nykyisin kaksi tehdasta työllistävät yhteensä yli sata henkeä.

”Toisinaan Paramountin kaduilla saattaa yhä nähdä Zambonin, joka on matkalla koeajolle Icelandin jäälle.”

Suurten ikäluokkien lapsille kaikkein ikonisin Zamboni syntyi vuonna 1978. Silloin esiteltiin 500-sarja, joka on tänäkin päivänä maailman suosituin jäänhoitokonemalli. Suomessa sen laatikkomainen profiili on tuttu esimerkiksi Helsingin IFK:n kotihallista, jossa ajetaan vuosimallin 2011 Zamboni 552:lla.

Viimeisen, viidennentoista patenttinsa Frank sai 82-vuotiaana jäätrimmeristä, joka höylää kaukalon reunat. Viittä vuotta myöhemmin, toukokuussa 1988, hänelle myönnettiin Clarksonin yliopiston kunniatohtorin arvo. Frank sairasti keuhkosyöpää, ja matka New Yorkin osavaltioon yiopiston seremoniaan olisi ollut liian pitkä, joten Frank lähetti paikalle poikansa Richardin. Seuraavana päivänä Frankin vaimo menehtyi.

Frank ja Norda olivat olleet 65 vuotta naimisissa. Norda olisi täyttänyt kymmenen päivän päästä 85 vuotta. Keuhkosyövän uuvuttama Frank menetti kaiken elämänhalunsa. Heinäkuun 27. päivänä 1988 hän kuoli sydänkohtaukseen.

Elämäntyönsä Frank ehti uskoa jo vuonna 1976 poikansa Richard Frank Zambonin haltuun. Nykyisin yhtiön päivittäinen operatiivinen johto on ”Pappa-Frankin” pojanpojan Francis Joseph Zambonin käsissä. Kun jompikumpi hänen pojistaan perii pomon paikan, perheyrityksessä nousee valtaan jo neljäs sukupolvi.

Icelandin luistinrata on yhä toiminnassa. Sieltä on vain kivenheitto Zambonin tehtaalle. Toisinaan Paramountin kaduilla saattaa yhä nähdä Zambonin, joka on matkalla koeajolle Icelandin jäälle.

”Suomeen Zamboneja alettiin tuoda virallisesti vuonna 1964. Tiettävästi maan ensimmäisellä Zambonilla jäädytettiin Lahden Radiomäen kenttää.”

Zamponi_Final_Pics-6

Näistä vuosimallin 2011 Zamboni 552:n hanoista säädetään, minkä verran jäädytys- ja pesuvettä käytetään Helsingin IFK:n kotijäällä.

Zambonin maahantuojan piha Oulaisissa Pohjois-Pohjanmaalla on tietysti jäässä. Sinivalkoinen Zamboni 560 AC lipuu Prorink International Oy:n hallista parkkipaikalle nastarenkaat Nasta juttuAlkuaikoina Zambonilla oli ongelmia renkaiden pidon kanssa. Ennen kuin nastarenkaat tulivat markkinoille 1960-luvun puolivälissä, Frank J. Zamboni ratkaisi ongelman omalla tavallaan. Hän pinnoitti renkaita seoksella, jossa kumin sekaan oli murskattu saksanpähkinän kuoria. rapisten. Se on haettu vuosihuoltoon Oulusta, Linnanmaan harjoitusjäähallista.

Suomeen Zamboneja alettiin tuoda virallisesti vuonna 1964. Tiettävästi maan ensimmäisellä Zambonilla jäädytettiin Lahden Radiomäen kenttää. Seuraavana vuonna Tampereelle valmistui Suomen ensimmäinen jäähalli. Sinnekin hankittiin Zamboni.

Frank J. Zamboni oli etevä liikemies, mutta nykyisten liiketoimintamallien mukaan hän saattoi tehdä yhden virheen. Hän suunnitteli jäänhoitokoneistaan liian pitkäikäisiä. Zambonin pukilla istuva maahantuontiyhtiön toimitusjohtaja Ari Penttilä kertoo, että heidän kirjanpitonsa mukaan Suomessa on toistasataa Zambonia.

”Meillä oli justiinsa 70-luvun kampe huollossa. Niitä on edelleen paljon ihan täyttä päivää käytössä”, Penttilä sanoo.

Hiljaisempina vuosina Zamboneja menee kaupaksi pari kappaletta, parhaana on mennyt seitsemän. Jäänhoitokone on kallis investointi: uudet Zambonit maksavat varustelutasosta riippuen pitkälti toistasataatuhatta euroa.

Linnanmaan jäähallin Zamboni on rullannut Paramountin tehtaalta ulos vuonna 2012. Tyyppikilvessä lukee, että se on kaikkien aikojen 10 047:s Zamboni. Joka vuosi jäänhoitokoneita valmistetaan 200–300 lisää. Pian rikkoutuu 11 000:n raja.

”Coca-Cola on Zambonille hyvä vertailukohta. Molempien muotokieli on nimittäin todistetusti yhtä ikoninen.”

Enää Zamboni ei ole markkinoilla yksin. Vaikka Frank sai patentoitua monta teknistä ratkaisua, 1960-luvulla kilpailijoita alkoi ilmaantua. Nykyisin suurin niistä on kanadalainen Resurfice Corporation, jonka tuotemerkkejä ovat Olympia ja IceBear. Sen jälkeen tulee saksalainen Engo.

Suomessakin on yritetty rakentaa jäänhoitokoneita. Valmistajia on ollut kaikkiaan kolme. Vuonna 1985 Vihtavuoressa Jyväskylän lähellä alettiin tehdä Fico-merkkisiä koneita, mutta vuosituhannen taitteessa tie nousi pystyyn. Uusin yrittäjä oli vuonna 2000 aloittanut Icecat, joka meni vastikään konkurssiin.

”Sitten oli se yksi kone, jota ei tehty kuin viisi tai kuusi kappaletta. Jotkut erehtyivät niitäkin ostamaan, mutta kukaan ei ota niitä vaihdossa. Ne vietiin suunnilleen jäähallin taakse pressun alle, ettei kukaan näe”, Penttilä sanoo.

Vielä viime vuosituhannella Zamboni dominoi suvereenisti maailmanmarkkinoita, mutta nykyisin jo melkein joka toisen uutena myydyn jäänhoitokoneen on tehnyt jokin toinen valmistaja. Tosin Zamboni ilmaisee asian toisinpäin: he tekevät enemmän jäänhoitokoneita kuin muut valmistajat yhteensä.

Alkuperäinen on kuitenkin aina alkuperäinen. Vaikka Pepsiä juotaisiin miten paljon tahansa, on vain yksi Coca-Cola.

Nothing else is even close, kuten Zambonin virallinen slogan kuuluu.

Itse asiassa Coca-Cola on Zambonille hyvä vertailukohta. Molempien muotokieli on nimittäin todistetusti yhtä ikoninen. Ne on julistettu pysyvästi ainutlaatuisiksi: sekä Coca-Cola-pullon että Zambonin muodoille on suotu Yhdysvalloissa tavaramerkin suoja.

zamboni_coke_lineart3

Coca-Cola-pullo ja Zamboni ovat harvoja designtuotteita, joiden muodolle on myönnetty Yhdysvalloissa tavaramerkkisuoja. Kunniaa ei ole suotu monelle: mainittujen lisäksi sen ovat saaneet muun muassa Jeepin etusäleikkö ja alkuperäinen iPod.

 

Molemmat amerikkalaisen elämäntavan symbolit ovat myös esimerkkejä siitä, että kun brändi kasvaa riittävän isoksi, siitä tulee lopulta itseään suurempi. Silloin erisnimi menettää ison alkukirjaimensa ja laimenee yleisnimeksi. Kaikkia kolajuomia kutsutaan helposti kokikseksi, ja minkä tahansa valmistajan jäänhoitokoneet ovat zamboneja.

Olympiaa valmistavan Resurficen perustaja Andy Schlupp on kertonut, että vaikka hänen firmansa on perustettu 1963, kaikki kutsuvat heidän koneitaan yhä zamboneiksi. ”Niin kauan kuin he ostavat koneitani, aivan sama”, Schlupp sanoi urheilumedia ESPN:n haastattelussa.

Zambonin perheelle se ei todellakaan ole aivan sama. He kamppailivat Olympian kanssa, kumpi yhtiö saisi toimittaa jäänhoitokoneet Vancouverin talviolympialaisiin 2010. Olympia voitti kilpailun, mutta miesten 500 metrin pikaluistelukilpailussa heidän koneestaan pääsi vedet pihalle. Startti venyi yli tunnilla. Mikä pahinta, Kansainvälisen Olympiakomitean presidentti Jacques Rogge sattui olemaan paikan päällä todistamassa sählinkiä.

Uutisissa kirjoitettiin, että Zamboni oli hajonnut olympiakentälle ja pilannut koko kilpailun. Skandaali oli valmis. Itse asiassa kilpailun järjestäjät olivat lopulta hoitaneet Zambonin jäänhoitokoneen siivoamaan sotkun, mutta yhtiö sai kilpailijansa epäonnistumisen niskoilleen. Richard Frank Zambonin oli pakko lähettää lehdistötiedote, jossa hän soimasi mediaa tavaramerkkinsä lokaamisesta.

”Tenavissa Zambonia ovat ajaneet Ressu ja Kaustinen. Jaska Jokusen suuhun on kirjoitettu filosofointia Zambonista.”

Tämän kaiken vuoksi Zamboni on äärimmäisen tarkka brändistään. Välillä jopa koomisen tarkka. Lätkästä laulava punkbändi Two Man Advantage sai keväällä 2004 Zambonin lakimiehet kimppuunsa. Yhtye erehtyi tekemään Zamboni Driving Maniac -nimisen biisin, jonka huumori oli perheyritykselle liikaa: He’s fueled by hockey / Fueled by beer / Run you down if you get near.

Yhtiön edustaja kommentoi julkisesti, että kappaleen sanoitukset viittaavat vaaralliseen toimintaan. Zamboni vaati vetämään Two Man Advantagen levyn markkinoilta. Sen sijaan Gear Daddies -yhtye sai kaikin mokomin julkaista kappaleen nimeltä Zamboni, jossa haaveilu Zambonilla ajamisesta on miehen suurin unelma. Jääkiekkoaiheisia rockbiisejä soittava connecticutilainen The Zambonis on puolestaan allekirjoittanut nimen käyttämisestä lisenssisopimuksen.

Zamboni-merkkiä fanitetaan siinä missä jääkiekkojoukkueitakin. Maahantuojan seinällä Oulaisissa roikkuu rekisterikilven kehys, jossa lukee ”My other car is a Zamboni”. Kahvimukien kyljissä on tietysti Zambonin tavaramerkillä suojatut sivuprofiilit ja huippunopeus: 9 MPH. Yhtiö on oppinut muuttamaan brändiarvonsa rahaksi: Zambonin katalogista löytyy fanituotteita paidoista pipoihin ja pullonavaajista radio-ohjattaviin pienoismalleihin.

Kenties tehokkaimmin Zambonia on populaarikulttuurin kuvastoon puskenut Tenavat-sarjakuva. Sen stripeissä Zambonia ovat ajaneet Ressu ja Kaustinen. Jaska Jokusen suuhun on kirjoitettu filosofointia Zambonista. Tähän ei tarvittu lisenssisopimuksia, sillä Tenavien piirtäjä Charles M. Schultz sattui asumaan Frank J. Zambonin naapurissa. Hän oli Frankin tavoin kova lätkä- ja taitoluistelufani ja omisti Kalifornian Santa Rosassa jopa oman jäähallin.

Schultz menehtyi vuonna 2000, kaksitoista vuotta naapurinsa ja hyvän ystävänsä Frankin kuoleman jälkeen. Hänen perustamassaan hallissa jää hoidetaan yhä Ressu-koiran kuvilla koristellulla Zambonilla.

Zamponi_Cokis_Final

Zamboni 560 AC paistattelee auringonlaskua vasten. Toimitusjohtaja Penttilä nostaa buutsinsa sen astinlaudalle. Tätä lähemmäs kalifornialaista glamouria ei Oulaisissa teollisuusalueella pääse. Antaa siis Zamboni-legendojen olla. Poseeraukset on poseerattu: nyt on aika katsoa pellin alle ja pureutua tarinoiden sijaan silkkaan rautaan.

Penttilä painaa parkkipaikalla tottuneesti pedaalin metalliin. Viiden ja puolen tonnin painoinen möhkäle liikahtaa Paljonko Zamboni kulkee?Vuonna 2005 Road & Track -lehti testasi Zamboni 500:n suorituskyvyn. Varttimailin kiihdytys kesti 93,5 sekuntia. Huippunopeudeksi mitattiin 15,6 kilometriä tunnissa. Kun Car and Driver koeajoi Zambonin toukokuussa 2009, se vertasi tunnotonta ohjausta 1970-luvun Cadillaciin. Moitteita tuli myös huonosta näkyvyydestä etuviistoon. yllättävän kevyesti 24-hevosvoimaisen  sähkömoottorin voimin. Zamboni kiepahtaa Penttilän ohjastamana tallinoven edessä nätisti ympäri ja katoaa perä edellä huoltohalliin.

Prorink International Oy on paitsi Zambonin maahantuoja myös valtuutettu huoltoyhtiö. Kun auto viedään merkkikorjaamolle, ensimmäisenä siihen tökätään läppäri kiinni. Samoin tehdään uusille Zamboneille. Lokitiedoista nähdään, montako tuntia kaukaloa on kierretty ja mikä paikka kaipaa minkäkinlaista huoltoa.

”Lähivuosina polttomoottorien käyttämistä sisätiloissa todennäköisesti rajoitetaan yhä enemmän. Jotkin jäähallit Suomessakin haluavat silti yhä uuden kaasukäyttöisen Zambonin.”

Zamponi_Final_Pics-5

Miksi jää on liukasta? Tähän kysymykseen Ari Penttilä on etsinyt vastausta muun muassa yhdysvaltalaisprofessori Gerard Pollackin teorioista. Hänen mukaansa se ei löydy koulufysiikasta vaan veden neljännestä olomuodosta. Siihen salatieteeseen vihkiytyminen olisi jo oman artikkelinsa aihe.

560 AC:n ratin oikealla puolella on hipaisunäyttö, josta saa säädettyä eri toimintoja ja katseltua kaikenlaista dataa. Zamboni-kielellä laitteen automatiikkaa kutsutaan nimellä OneTouch. Sen muistiin saa tallennettua kaikki jään laatuun vaikuttavat asetukset terän syvyydestä elektronisten vesiventtiilien asentoon. Siinä missä ennen kaikki piti säätää käsipelillä mekaanisista vivuista ja namiskoista, 2010-luvun Zambonissa kaikki hoituu yhdellä hipaisulla.

Jotkut ammattilaiset haluavat tosin säätää vesityksen ajon aikana edelleen käsipelillä. He puhuvat automaattisesta ”nappivedestä” ja manuaalisesta ”vipuvedestä”.

Penttilä painaa nappia, joka nostaa lumisäiliön ylös. Kippausmekanismi toimii hydraulisesti. Hydrauliikkapumppua pyörittää oma 11-hevosvoimainen sähkömoottorinsa. Lumisäiliön alta paljastuu lyijyakkujen patteristo. Penttilän mukaan niiden lataaminen kestää noin kahdeksan tuntia. Käytännössä siis yön yli. Yhden akkupaketin käyttöikä on kuudesta seitsemään vuotta.

Alun perin Zambonit toimivat bensiinimoottoreilla. Isoja jääpallokenttiä ajetaan ulkosalla yhä bensiinin tai jopa dieselin voimin, mutta sisäkäytössä bensiini korvattiin pian neste- tai maakaasulla. Toisinaan huonosti tuuletetuissa jäähalleissa raportoidaan häkämyrkytyksen oireista. Siksi oli luontevaa siirtyä sähkömoottoreihin heti kun akku- ja latausteknologia alkoi kehittyä.

Ensimmäinen sähkökäyttöinen Zamboni lanseerattiin vuonna 1978. Sitä käytettiin Lake Placidin olympialaisissa 1980, mutta teknologia oli vielä lapsenkengissään. Akut piti vaihtaa yhden ajon jälkeen. Sarjatuotantoon sähkökäyttöiset Zambonit tulivat vasta 1990-luvun alussa. Nykyisin polttomoottori- ja sähkökäyttöisiä jäänhoitokoneita valmistetaan noin 50–50-suhteessa.

Lähivuosina polttomoottorien käyttämistä sisätiloissa todennäköisesti rajoitetaan yhä enemmän. Jotkin jäähallit Suomessakin haluavat silti yhä uuden kaasukäyttöisen Zambonin. Hiljattain yksi sellainen lähti Hämeenlinnaan.

Zamponi_Final_Pics-2

Maahantuontiyhtiön toimitusjohtaja Ari Penttilä päästi Zamboni 560 AC:n piipahtamaan Oulaisten ilta-aurinkoon. Penttilä on vannoutunut jäämies. Hän on lentänyt kolmasti Yhdysvaltoihin jääntekokursseille ja suorittanut ORFA-järjestön virallisen tutkinnon, jonka ansiosta hän voisi työskennellä NHL-hallin jäänhoitajana.

Merkistä riippumatta kaikkien nykyisten jäänhoitokoneiden toimintaperiaate on 2010-luvulla täysin sama kuin Frank J. Zambonin vuonna 1949 armeijan ylijäämäosista väsäämässä prototyypissä. Hydrauliikka painaa telin ja takapyörien takana olevan terän voimalla jäähän. Kun laite kulkee eteenpäin, parin metrin levyinen terä höylää jäästä lunta, jonka ruuvinmuotoinen pyörivä vaakakuljetin kerää keskellä olevalle pystykuljettimelle. Se linkoaa lumet ylös ja etuosan säiliöön.

Koska terän jäljiltä jäähän voi jäädä vielä luistinten uria, erillisestä säiliöstä suihkutetaan paineella pesuvettä, joka puhdistaa sohjon ja lian urien pohjalta. Telin sisällä käytetty pesuvesi imaistaan saman tien alipaineella takaisin tankkiin.

Höyläämisen, lumen poistamisen ja pesun jälkeen jäälle levitetään telin takareunassa olevan froteerätin kautta varsinainen jäädytysvesi. Säiliöön lasketaan aina lämmintä vettä, koska siinä on vähemmän happea. Lämmin vesi myös sulattaa ja tasoittaa alla olevaa jäätä.

Tarvittaessa Zambonin vasemmalta puolelta voi kääntää ulos reunaharjan, jolla saa puhdistettua irtolumen kaukalon laidasta. Sen lisäksi on vielä yksi liikkuva osa: hakkuri. Sillä pilkotaan pystykuljettimen juureen paakkuuntuvaa lunta. Vanhemmissa malleissa se on käsikäyttöinen, mutta 560-mallissa hakkuri toimii automaattisesti.

Siinä se. Kuulostaa simppeliltä, mutta vaatii mekaniikalta paljon. Penttilä laskee malliksi Zambonin telin. Hydrauliikka painaa telin alas niin lujaa, että koko yli viiden tonnin painoinen kone heilahtaa. Höylästön alla on suojana lankku, jottei terä osuisi lattiaan. Voi vain kuvitella voiman, jolla partaveitsenterävä, koko massiivisen laitteen levyinen terä uppoaisi jäähän.

”Painetta täytyy olla lujasti. Ilman painetta se on sellaista kiillottelua”, Penttilä sanoo.

Telimekanismi on yksi Frank J. Zambonin neronleimauksista. Mitä kovempaa terää painaa alas, sitä enemmän se periaatteessa nostaa taka-akselin pyöriä irti jäästä ja heikentää pitoa. Penttilä selittää, että Zambonin telissä on jousitus, joka ratkaisee ongelman: samalla kun hydrauliikka painaa terää alas, jousitus kääntää voiman toisinpäin ja painaa akselia alas jäähän. Samalla terämekanismi tavallaan säätää jatkuvasti itse itseään.

”Täällä on erikseen teräpalkki ja ulkoinen kotelo eli höylästö. Kun höylästön luisti nousee ylöspäin, jousivoima lisääntyy ja lähtee painamaan terää alaspäin. Zamboni siis oikoo kenttää automaattisesti. Se on yksi tämän koneen ominaispiirre.”

Vuosikymmeniä sitten Zamboni sai patentoitua myös jäänhoitokoneen terän, mutta mallisuoja on ehtinyt umpeutua. Niinpä satojen eurojen hintaisia teriä voi ostaa myös muiden valmistamina tarvikkeina. Täysipäiväisessä jäänhoidossa terä tylsyy noin viikossa. Tylsällä terällä jyystäminen on kuin parranajoa vanhalla höylällä: vaatii voimaa ja tekee rumaa jälkeä.

Penttilän mukaan Zambonin rutiinihuollot on tehty helpoiksi. Silti kaikki hallimestarit eivät viitsi pitää koneista huolta. Itse hän on hinnoitellut yhden osan puhtaasti koulutusmielessä. Pystykuljettimen alapään laakerin sisäänostohinta on satasen, mutta varaosana se maksaa kaksisataa euroa.

Velmun hymyn jälkeen Penttilä kertoo, mistä on kysymys. Kun Zambonin ajaa illalla talliin, pystykuljettimeen pakkautunut lumi sulaa ja valuu alas laakerille. Ellei sitä ole voideltu, vähitellen se ruostuu pilalle. Jos sen sijaan illan päätteeksi nippaan töräyttää pari tippaa rasvaa, laakeri on käytännössä ikuinen.

”Sanon aina, että kyllä me myydään niitä ihan mielellään, jos te olette laiskoja. Nykyisin niitä menee harvemmin, mutta aina kuitenkin parikymmentä vuodessa.”

”Penttilä sanoo, että jään tekeminen on taidelaji. Jäätä pitää oppia katsomaan ja kuuntelemaan.”

Zamponi_Final_Pics-3

Tämän oven taakse kätkeytyy valtuutettu Zamboni-huolto.

Zambonin amerikkalainen unelma on ruumiillistunut laatikonmalliseksi jäänhoitokoneeksi. ”Pappa-Frankin” unelmana ei silti koskaan ollut täydellinen jäänhoitokone. Hän unelmoi tekevänsä täydellistä jäätä. Kun luistinratojen omistajat ostivat häneltä koneita, hänellä oli vakiovastaus.

”Ensisijainen tuote, jota myyn, on jää”, Zamboni jaksoi sanoa asiakkailleen loppuun asti.

Sanoissa piilee tärkeä opetus. Musiikkiteollisuus joutui ongelmiin, koska se oli rakentanut koko liiketoimintansa muovinpalojen ympärille. Kun ihmiset ostivat levyjä, eivät he maksaneet kiiltävästä polykarbonaatista vaan musiikista. Lehtitalojenkin piti käydä kuoleman partaalla ennen kuin media tajusi, etteivät ihmiset maksa kuolleelle puulle painetuista asioista vaan uutisista.

Samalla tavalla hallimestarin työtä ei ole Zambonin ajaminen vaan hyvän jään tekeminen. Prorink International Oy:n Penttilän mukaan Ruotsissa on sanonta, jonka mukaan jäänhoitajia on kolmea tasoa: ismakare, vaktmästare ja stockholmare. Jääntekijät ovat niitä, jotka oikeasti tajuavat jään päälle. Vahtimestarit ovat keskikastia, he osaavat pitää koneet kunnossa. Tukholmalaisia hienohelmoja ei sen sijaan kiinnosta jään tekeminen eikä koneiden huoltaminen.

Penttilä sanoo, että jään tekeminen on taidelaji. Jäätä pitää oppia katsomaan ja kuuntelemaan. Kun kosteus katoaa jään pinnasta, sen näkee. Kun luistimien ääni muuttuu suhinasta kirskunaksi, jää on päässyt liian kovaksi. Kaikkeen tähän harjaantuu vain kokemuksen kautta. Eikä kokemusta kerry, ellei jäänteon taiteeseen ole luontaista intohimoa.

Zamponi_Final_Pics-7

Huhutaan, että Tampereella Hakametsän jäähallissa lorautettaisiin mäntysuopaa jääntekoveden sekaan. Mikä on HIFK:n kotihallin salainen resepti?

Kun Hjallis Harkimo levitti jäähallibisneksensä lonkeroita Hampuriin vuonna 2001, Raekumpu kävi kouluttamassa paikallisia hallimestareita. Hän on opettanut jääntekoa Tatarstanin pääkaupungissa Kazanissa asti. Hänen mukaansa jokaisessa maassa on oma jääntekokulttuurinsa.

”Venäjällä jää ajetaan meidän mittapuullamme ylikovaksi. Siitä häviää sitkeys ja luisto. Meillä jään alla olevan betonilaatan lämpötila on miinus kahdeksan. Venäjällä se on ainakin miinus kaksitoista”, Raekumpu sanoo.

Venäläisjään miinuslukemat päästään toteamaan toukokuun alussa, kun jääkiekon MM-kisat käynnistyvät Moskovan VTB-jääpalatsissa ja Pietarin Jubileinyi-keskuksessa. Hallimestarin kylmän faktan perusteella kova jää tuo siihen tottuneen isäntämaan kotikenttäetuun pienen lisäpotkun.

Raekummun puheista paistaa läpi, että hallimestari on vihkiytynyt tietoon, jota ei kirjoista lueta. Kaikissa taiteenlajeissa opit välittyvät mestareilta kisälleille. Oppipoikien tulee ensin todistaa, että he ovat hiljaisen tiedon arvoisia. Raekummun perehdytti jäänteon magiaan Hartwall-areenan ”herra ja hidalgo” Tero Flinkman.

Vuonna 2000 jäähalliin tuli toimittajia tekemään lehtijuttua. Yksi heistä kysyi, mikä on Hartwall-areenan jäänteon salaisuus. Flinkman otti taskustaan valkoisen purkin ja pudotti sieltä yhden taikapillerin Zambonin vesisäiliöön. Hän sanoi, että sen koostumus on salainen. Valitettavasti he eivät voi paljastaa sitä.

Lehtimiehet menivät hiljaiseksi. Tähän päivään asti vain Flinkman ja Raekumpu ovat tienneet, että taikapillerit olivat oikeasti kurkkupastilleja. Nyt Raekumpu paljastaa, että Tampereen Hakametsässä on ihan oikea hallimestarin erikoinen: siellä jäädytysveteen on perinteisesti lorautettu tilkka mäntysuopaa. Se rikkoo veden pintajännityksen.

Juuri kun Flinkman oli saanut siirrettyä viimeisetkin oppinsa eteenpäin Raekummulle, tuli suru-uutinen. Flinkman menehtyi pitkällisen sairauden jälkeen vuonna 2003.

”Terolla oli loppuun asti työavaimet taskussa. Häneltä mä opin kaiken. Sen jälkeen vastuu jäi mulle”, Raekumpu sanoo hiljaa.

”Taitoluistelujäästä tehdään huomattavasti paksumpaa. Toimitsijat mittaavat jään paksuuden todella tarkasti joka ilta. Ellei mittaustulos täytä kriteerejä, hallimestari joutuu yötöihin.”

Hallimestari voi ylpeänä sanoa, että Hartwall-areenan jää kestää kansainvälisen vertailun. Sanotaan, että NHL:ssä kaikki on maailman parasta, mutta suomalaiskiekkoilijoiden mukaan jää voi siellä olla pahimmillaan onnetonta sohjoa. Se johtuu tietysti luonnonvoimista: Floridan kosteissa helteissä on vaikeampi saada jää pysymään laadukkaana kuin vaikkapa kallion sisään louhitussa Hartwall-areenan harjoitushallissa.

”Kun meillä oli NHL-joukkueita pelaamassa, kaikkien NHL-hallien jäistä vastaava Dan Gregg kävi täällä tarkistamassa jään laadun ja mainosten näkyvyyden. Hän vain totesi, että homma on hoidossa ja lähti suoraan seuraavaan halliin Prahaan. Harjoitushallista hän sanoi, että tällaisen jään hän ottaisi heti jokaiselle NHL-kentälle. Sen jälkeen häntä ei enää näkynyt koko peleissä.”

Kun on oppinut tekemään jäätä, johon kiekkoilijat ovat tyytyväisiä, vasta yksi osa-alue on hallussa. Hartwall-areenalla on järjestetty taitoluistelun maailmanmestaruuskilpailuja. Niihin ympyröihin on turha lähteä takki auki leuhottamaan, vaikka kuvittelisi olevansa patinoitunutkin hallimestari.

”Taitoluistelujää on täysin erilaista kuin kiekkojää. Kun luistelija lähtee hyppyyn, jäähän tärähtää kärkipiikit hirveällä ponnistusvoimalla. Siihen saa tulla vain mahdollisimman pieni terävä reikä. Jos tehtäisiin samanlainen jää kuin jääkiekossa, siitä lohkeaisi pala irti”, Raekumpu kertoo.

Käytännössä taitoluistelujäästä tehdään huomattavasti paksumpaa. Toimitsijat mittaavat jään paksuuden todella tarkasti joka ilta. Ellei mittaustulos täytä kriteerejä, hallimestari joutuu yötöihin. Jään paksuutta kasvatetaan yöllä joko jäänhoitokoneilla tai letkulla, jotta se olisi aamulla määrätyissä arvoissa.

”Monta kertaa ajatellaan, että jää kuin jää, mutta ei se niin ole. Sitten on vielä muodostelmaluistelu. Se on ihan oma juttunsa. Siinä pyöritään keskellä kenttää ja parikymmentä mimmiä rouhii oikein urakalla.”

Huh. Kuulostaa siltä, että vapaa-ajallaan Raekumpu ei halua nähdä jäitä edes grogilasissa. Hän naurahtaa kuivasti. Välillä tulee käytyä katsomassa IFK:n ja Bluesin pelejä. On pakko käydä vieraissa, koska kotihallissa ei pysty keskittymään jääkiekkoon. Täällä tulee koko ajan tahtomattaankin tarkkailtua, miten halli toimii.

”Nyt kun oltiin Thaimaassa lomalla, naisystävä pisti mua aisoihin. Kyllä mä silti kävin vähän salaa sivusilmällä katsomassa lätkätuloksia.”

Zamponi_Final_Pics-9

Hartwall-areenan hallimestari Erno Raekumpu hallitsee valtakuntaansa Icebear-jääntekokoneella.

Tässä kohtaa voidaan paljastaa bluffi. Puhumme jäänteosta ja Zambonista betonisilla lakeuksilla, mutta Hartwall-areenassa ei ole jäätä, sillä Jokerit on passitettu KHL:stä kesälomalle. Zamboniakaan täällä ei ole ollut yli kolmeen vuoteen.

Raekumpu ajaa betonille riisutun kentän keskelle punaisen jäänhoitokoneen. Sen muoto on laatikonmallista Zambonia sukkulamaisempi. Silmiin pistää myös lyhyt akseliväli: etu- ja takarenkaat ovat paljon lähempänä toisiaan kuin Zambonissa. Koneen kyljessä lukee Icebear.

Vuonna 2002 Hartwall-areenalla siirryttiin ajamaan kahdella Zambonilla. Syy on simppeli: monitoimihallissa on varsinkin syksyisin ongelmia ilmankosteuden kanssa. Kahdella koneella jää saadaan kuntoon tuplasti nopeammin, jolloin erätauolla jää tuplasti enemmän jäätymisaikaa. Toisaalta tarvittaessa saa höylättyä tuplasti lunta: jos yhden koneen kuuppaan mahtuu neljä kuutiota, kahdella saa irti kahdeksan.

Pitkällisen harkinnan jälkeen Hartwall-areena päätyi edellisellä kilpailutuskierroksella valitsemaan Zambonin sijaan Icebearit. Kahdelle identtiselle koneelle annettiin nimiksi Iines ja Helmi-Orvokki. Ristiäiset pidettiin käytännön syistä: on helpompi sanoa, että Iinekseen täytyy vaihtaa terä, kuin puhua vaikkapa sarjanumeroilla. Alakerran harjoitushallissa ajetaan Engolla. Vuoteen 2012 asti siellä oli vielä varakoneena nestekaasukäyttöinen Zamboni, mutta siitäkin on luovuttu.

”Heti kun Raekumpu mainitsee Zambonilla sladittelun, sisäinen pikkupoika herää.”

Maahantuoja Penttilä hehkutti Oulaisissa Zambonin ylivertaisuutta. Miksei se kelpaa enää Suomen komeimpaan jäähalliin? Raekumpu ryhtyy selittämään valintaansa juurta jaksaen. Tärkeintä on jään laatu ja se, että työkalut ovat mahdollisimman tarkoituksenmukaisia.

”Zamboni on aina ollut hyvä laite. Merkkinä se on iso ja vanha, mutta se on vähän tippunut kelkasta. Se on ihan ymmärrettävää. Koska vanhalla konseptilla tehdään riittävän hyvää tiliä, miksi tehdä turhaa kehitystyötä.”

Miksi sitten pitäisi korjata jotakin, mikä ei ole rikki? Nyt seuraa Raekummun henkilökohtainen mielipide. Hänestä muut valmistajat menivät Zambonin ohi, kun siirryttiin sähkömoottoreihin. Heillä oli itselläänkin ensimmäisten joukossa akkukäyttöisiä Zamboneja, mutta akkujen käyttöikä tuli liian nopeasti vastaan. Zambonin tekniikka on toki niistä ajoista kehittynyt, mutta hänestä Icebearilla ja Engolla kehitys on ollut nopeampaa.

Zambonilla saattoi Raekummun mukaan joutua lataamaan akkuja kesken työpäivän. Icebearilla pärjää yhdellä latauksella kaksi päivää, vaikka ajettaisiin aamusta iltaan. Kyse ei ole vain käytännöllisyydestä vaan kustannuksista. Jokainen latauskerta lyhentää akkujen kestoikää. Uusi akkupaketti maksaa tuhansia euroja.

Toinen kriteeri oli terän kestävyys. Zambonissa terää täytyy vaihtaa viikon välein. Icebearilla yhdellä terällä voi ajaa kuukauden. Engolla teränvaihtoväli voi olla jopa kolme kuukautta. Jos kauden pituus on 40–45 viikkoa, Zamboniin joutuu vaihtamaan terän 40–45 kertaa. Icebeariin terä tarvitsee vaihtaa vain kymmenen tai yksitoista kertaa, ja Engolla pärjää kolmella tai neljällä teränvaihdolla.

Raekummun mukaan jokainen teränvaihto on työturvallisuusriski. Joskus turnausten alla joutuu höyläämään kentästä mainoksia pois keskellä yötä. Jos pitkän työvuoron jälkeen lähtee väsyneenä vaihtamaan terää, saattaa vahingossa teloa itsensä. Raekumpu sanoo, ettei se ole mikään leikin asia.

”Jos terä putoaa jaloille, se leikkaa kengän ja varpaat irti. Meillä joku repi joskus mainoskangasta irti telistä, ja kun ote lipsahti, rystysistä lähti puoli senttiä veke.”

Tärkeintä kaikessa on kuitenkin jään laatu. Vaikka Zambonin telirakennetta ja terämekanismia kehutaan ainutlaatuiseksi, Raekumpu on 19 vuoden kokemuksella huomannut siinä puutteita. Jos terä on vähänkin kulunut, Zamboni alkaa tehdä jäähän aaltomaista jälkeä. Icebear tekee hänen mukaansa tasaisempaa jäätä.

Sitten tulevat vielä huoltorutiinit. Icebearissa hydrauliikalla toimii vain telin lasku ja nosto sekä lumisäiliön kippaaminen. Zambonissa hydrauliikka pyörittää myös reunaharjaa sekä vaaka- ja pystykuljettimia. Icebearissa hydrauliikkaöljyä on vain 20 litraa, Zambonissa peräti 95. Kun öljynvaihdon tekee kahteen koneeseen kerralla, ero on melkoinen.

Entä ajo-ominaisuudet? Voisi kuvitella, että lyhyt akseliväli tekee Icebearista levottoman ajettavan. Raekumpu vakuuttaa, että se kyllä kulkee suorilla sinne, mihin pitääkin. Merkittävintä on se, että lyhyen akselivälin ansiosta kääntösäde on pieni. Kiekkokaukalossa sillä ei olisi niin väliä, mutta Disney on Ice -esityksissä luistellaan kentän keskelle rajatulla neliönmuotoisella alueella. Silloin on tärkeää, että jäänhoitokone kääntyy pienessä tilassa.

”Zambonilla joutui siellä ahtaassa neliössä vähän kikkailemaan, heittämään sen sladiin, että pystyi kääntymään. Kun vetää kylkimyyryä, nastat repivät jäätä ja laatu kärsii.”

Zambonin virallinen maahantuoja ei niele näitä kaikkia väitteitä purematta. Penttilä haluaa kertoa omat vastineensa. Hänen mukaansa uudempien Zambonien akkujen kapasiteetti on huomattavasti suurempi kuin mihin Raekumpu viittaa. Hän tarkistaa esimerkin Suomen Urheiluopiston Zamboni 560 AC:n lokitiedoista. Vierumäellä sillä oli hoidettu jäätä 28 kertaa, minkä jälkeen akuston latauksesta oli vielä yli viidennes käytössä.

Teränvaihtoruljanssiin Penttilä kommentoi, että heiltä on saatavilla eri materiaaleista valmistettuja teriä, joista kalliimmat kestävät tietysti pidempään. Oikeilla työkaluilla teränvaihdon voi tehdä täysin turvallisesti. Jos taas Zamboni tekee aaltomaista jälkeä jäähän, höylästö on säädetty väärin. Se kyllä opetetaan koneen luovutuksen yhteydessä. Aina vain opit eivät pysy mielessä.

Puheet kehityksen kelkasta tippumisesta ovat Penttilän mukaan silkkaa höpöhöpöä.

”Zamboni kehittää koneitaan koko ajan.”

Äh. Jäsentenväliset mittelöt ja tekninen jargon sikseen. Heti kun Raekumpu mainitsee Zambonilla sladittelun, sisäinen pikkupoika herää. Vaikka jäänhoitokoneen puikkoihin voisi hänen mielestään istuttaa viisivuotiaankin, eikö sillä ajaminen muka ole, no, maailman siisteintä?

Raekumpu vähättelee, ettei ajamista ole tarvinnut vuosiin edes ajatella. Hän vain kiertää rutiinilla kaukaloa ja moikkailee pleksin takana hihkuville pikkupojille. Onnekkaimmat heistä saattavat päästä jopa kyytiin: Icebeareihin on teetetty Suomessa apukuskin penkit, joille kipuaminen saa kuulemma aikamiehetkin hiljaisiksi.

Joskus harvoin keskittyminen herpaantuu ja ratin kääntämisessä myöhästyy ratkaisevan sekunnin kymmenyksen. Silloin kenttään saattaa jäädä kuiva kohta eli ”hauki” tai ”vapaapäivä”. Työyhteisössä vallitsee sanaton sopimus siitä, että jokaisesta hauesta joutuu tarjoamaan koko porukalle tuopit.

”Haluatko sä kokeilla itse?” Raekumpu kysyy yhtäkkiä. ”Anna mennä.”

Ha. Tätä olin salaa toivonut.

Kiipeän Icebearin ratin taakse. Raekumpu istuu apukuskin penkille. Väännän peukalonmittaisen vaihdevalitsimen ajoasentoon. Varovasti kaasua, ja Icebear lähtee lipumaan liikkeelle. Nastarenkaat rallattavat betonia vasten.

Tartun urakkanupista ja käännän rattia. Ohjaus on yllättävän kevyt. Kääntösäde on todellakin pieni. Icebear kääntyisi vaikka euron kolikon ympäri. Hymyni on typerä mutta vilpitön.