Raymond

Suomen kesä
Lue juttu

Omat saaret

Teksti
Ilkka Pernu
Kuvat
Aki Roukala

Suomen länsirannikolla on kaksi saarta, joissa on erikoinen itsehallinto. Harva tietää, että Kallankareilla kalastajat saavat päättää omista asioistaan.

”Ihminen meni metsään siinä vaiheessa, kun se alkoi syödä ulkona ja paskantaa sisällä”, juha vierimaa sanoo ja vetää harmaahylkeen nahasta valmistetun hatun päähänsä. Näky on huvittava, mutta ei naurata. Viisikymmentävuotias Vierimaa on valtavankokoinen pohjoispohjalainen mies, joka sanoo tekevänsä kaikkea ”yhteiskuntavastaista”: kalastaa, metsästää norppia ja päätyökseen tarhaa minkkejä.

”Me ollaan vähän kuin Ahvenanmaalla, mutta me käydään armeija.”

Hänen mökkinsä puuliiterin seinään on naulattu hylkeiden pyrstöjä ja saarelle eksyneen ketun pää. Saari sijaitsee avomerellä – Kalajoen edustalla, noin kuudentoista kilometrin päässä rannikosta. Vierimaa voisi heittää vieraat pois vaikka niskaperseotteella ilman seuraamuksia, sillä hän on Kallankarien eli Maakallan ja parin kilometrin päässä sijaitsevan Ulkokallan haminamestari. Vaikka olemme Suomen vesillä, Kallankarien itsenäisellä vyöhykkeellä on omat sääntönsä. Kalastajayhteisöllä on itsehallinto, joka perustuu 250 vuotta vanhaan Ruotsin kuninkaan määräämään lakiin. Haminamestari on paikallisten kalastajien joukostaan valitsema ylin vallanpitäjä, oikeudenvartija.

Joidenkin lainoppineiden mukaan Kallankareille kuuluu erioikeuksia ja -vapauksia. ”Me ollaan vähän kuin Ahvenanmaalla, mutta me käydään armeija”, Vierimaa sanoo. Monet varustamot ovat yrittäneet saada tukikohtaa saarille, mutta huonolla menestyksellä. Autonomia on kalastajille tärkeää, koska ulkomerellä on monia uhkia. Kalastajia pitää suojella myös heiltä itseltään.

Lokit ovat kalastajien ystäviä. Maakallassa pesii satoja lintuja.

Lokit ovat kalastajien ystäviä. Maakallassa pesii satoja lintuja.

Tätä kiviröykkiöiden peittämää piskuista saarta ei ollut olemassakaan 600 vuotta sitten. Maakalla on noussut pintaan maankohoamisen ansiosta 1400-luvulla. Parisataa vuotta myöhemmin se oli jo Pohjanlahden avorannikon tärkeimpiä silakankalastuksen tukikohtia. Paikallisten vaatimuksesta huolimatta se ei kuulunut millekään pitäjälle, vaan sijaitsi ”kuninkaan yhteismailla”.

10. toukokuuta 1669 kuningas kaarle xi:n holhoojahallitus antoi koko valtakuntaan yksityiskohtaisen satamaoikeusasetuksen, Hampne-Rättin, jota noudatettiin myös Kallankareilla. 1700-luvulla kalastajien määrä kasvoi niin isoksi, että järjestyksen ylläpitämiseksi tarvittiin yksityiskohtaisempi satamajärjestys: tammikuussa 1771 voimaan tuli uudistettu laki. Kyseistä lakia ei ole vieläkään kumottu.

”Sakkoja tuli tiirojen kivittämisestä ja sopimattomien haukkumasanojen käyttämisestä.”

Paikallishallinnosta huolehti kolme elintä: karikokous, haminakokous ja haminavouti, jota nykyään kutsutaan haminamestariksi. Jokaisen kalastajan oli tultava heinäkuussa Jaakonpäivänä pidettyyn karikokoukseen. Tavallisesti päätettiin tiluksia koskevista anomuksista. Usein jaettiin myös sakkoja RangaistuksetKorvapuustista, tukistuksesta ja tönimisestä joutui maksamaan kuusi markkaa, jokaisesta mustelmasta ja naarmusta kaksi taaleria. – tavallisin sakotuksen syy oli viinan myynti ja juopottelu. Sääntöjen mukaan kariin ei saanut tuoda ”liikaa” väkijuomia. Sakkoja tuli myös verkkojen heittämisestä toisten verkkojen päälle, tiirojen kivittämisestä ja sopimattomien haukkumasanojen käyttämisestä.

Usein kokoukset olivat sekavia ja meluisia. Ankarin rangaistus oli karista karkottaminen. Emme tahdo nähdä sinua enääHeinäkuussa 1827 karkotuksen kohteeksi joutui Jaakko Isola Hailuodosta. Hän oli jatkuvasti kannellut naapureistaan, räyhännyt humalassa ja esittänyt perättömiä syytöksiä. Kun Isola ei varoituksista ja sakoista huolimatta parantanut tapojaan, karikokous langetti yksimielisesti ikuisen karkotustuomion. Samalla määrättiin viiden hopeataalarin uhkasakko sille, joka toisi Isolan veneessään Kallaan. Kun karkotuspäätös oli julistettu, kalastajat alkoivat rummuttaa tyhjien kalatynnyrien pohjia, minkä aikana tuomitun oli kerättävä tavaransa veneeseen ja lähdettävä. Hidastelijaa kalastajat saattoivat avittaa paiskaamalla tämän paattiin. Paikallinen oikeus oli pikatuomioistuin, jonka avulla järjestystä valvottiin tiiviissä kalastajayhteisössä. Ei ollut aikaa odotella nimismiehen saapumista mantereelta. Soviteltavaa oli, sillä 20 hehtaarin kokoisella saarella oli parhaimmillaan jopa sata tupaa ja satoja kalastajia. Kun troolauskalastus yleistyi 1900-luvun puolivälin jälkeen, väki väheni Kallankareilta. Mutta lait jäivät.

Juha Vierimaa on Kallankarien haminamestari.

Juha Vierimaa on Kallankarien haminamestari.

”Meinaakko itikoita löytää”, Juha Vierimaa kysyy hippiäiseltä, joka hyppelee haminakiven luona. Huhtikuun viimeisenä lauantaina hyönteisiä on niukasti, luonto vasta heräilee. Meri hakkaa rantakiviä. Saaren linnut ovat Vierimaalle rakkaita. Lapsena hän kesytti lokkeja ja teininä jopa yhden hanhen.

”Mahtavia eläimiä”, Vierimaa sanoo ja hörppää pikakahvia kalamajansa terassilla. Tähän aikaan vuodesta Maakallassa ei siivekkäiden lisäksi muita elukoita juurikaan näy. Vain karskeimmat kalastajat käyvät korjaamassa mökkejään. Nyt kevät on myöhässä; koska Perämerellä on vielä jäitä, jotkut käyvät pyytämässä hylkeitä. Vierimaakin oli edellisinä päivinä käynyt pohjoisessa ”jäissä”.

Kallankarit heräävät eloon kesällä, jolloin siellä käy vieraita päivittäin. ”Itse en kesällä viihdy, kun täällä pyörii turisteja ihailemassa. Oikea elämä keskittyy keväälle. Ja täällä on sairaan kaunista kohdata talven tulo. Silloin on jäätä ja roisketta.” Suurin väenryntäys on heinäkuussa Jaakonpäivää edeltävänä lauantaina, jolloin järjestetään karikokous. Kun korkean tolpan päässä roikkuvaa kelloa on soitettu, haminamestari Vierimaa nousee saaren korkeimmalla kohdalla olevan haminakiven päälle ja alkaa käydä läpi seuraavan kauden asioita. Karikokouksessa päätetään yhä kaikki saaren tärkeät asiat: muun muassa vuosimaksu, kalamajojen nautintaoikeudet Maja matalaksiJos mökki alkaa ränsistyä, haminamestari kehottaa sen omistajaa korjaamaan sen. Jos mitään ei tapahdu, viiden kalastajan muodostamalla karineuvostolla on oikeus häätää omistaja pois. Maja voidaan polttaa. ja seuraava haminamestari. Vierimaa todennäköisesti saa jatkaa pestissään, johon hänet ensimmäisen kerran valittiin kesällä 2012.

”Viimeksi Kallankareilta karkotettiin poika, joka jäi kiinni kolmen paperossilaatikon varastamisesta.”

Toisaalta karikokous on nykypäivänä pelkkä näytelmä, historiallinen jäänne. Päätökset voisi hoitaa muodollisemminkin, mutta kokouksesta on tullut perinne, josta kalastajat pitävät kynsin hampain kiinni. Jos siitä luovuttaisiin, pitäisi kyseenalaistaa muutkin erivapaudet, jotka kuningas 250 vuotta sitten antoi.

”Sitä luetaan kuin piru Raamattua”, eräs kalajokinen yrittäjä sanoo. Yhä kuitenkin karineuvoksen ja -kokouksen päätökset ovat lainvoimaisia. Käräjäoikeus ei käsittele esimerkiksi mökkiriitoja. Korkein oikeus päätti vuonna 1989, että saarten päätäntävalta kuuluu yksinomaan karikokoukselle. Haminamestarin tehtäviin kuuluu huolehtia, että saaressa yhteiselo säilyy rikkumattomana ja kalamajat kunnossa. Vierimaa ei ole joutunut häätämään ketään. Viimeksi Kallankareilta karkotettiin tiettävästi vuonna 1920, jolloin eräs poika jäi kiinni kolmen paperossilaatikon varastamisesta. Karikokous uhkasi karkottaa myös hänen isänsä, joka puolusti poikaa.

Maakallan kirkossa järjestetään parit häät kesässä.

Maakallan kirkossa järjestetään parit häät kesässä.

Haminamestari voi ottaa kalastajan puhutteluun, jos tämä häiriköi muita. Vierimaa on itse nähnyt, millaista kalastajan elämä pahimmillaan on. Hänen oma isänsä jouko ja setä jorma olivat arvostettuja kalastajia, jotka viipyivät merillä kahdestaan useita viikkoja. Erään pitkän lohenpyynnin lopuksi he korkkasivat Joukon kanssa jallupullon mökissä. Juha-poika seurasi vierestä, kuinka juopuvien miesten välille alkoi tulla sanaharkkaa. Kun Jouko sanoi ”perkele” ja löi puukon pöytään, Juha juoksi mökistä ulos. Pian rantakiville tuli toisesta mökistä toinen poika.

”En haluaisi olla diktaattori. Vaalin rehellisyyttä. En voi olla kaikille mieliksi. Porukka arvostaa sitä, että olen oikeudenmukainen.”

”Meno on siistiytynyt”, hän sanoo nyt. Toisaalta hän myöntää, että yhä ”raitis kalastaja on turistinähtävyys”. Vierimaata kunnioitetaan, ja hänellä on oikeanlaista auktoriteettia. Hän on ystävällinen ja rauhallinen mies, jolla silti on kosketus kalastajan elämään. Kukaan ei myöskään halua todistaa sitä, kun hän suuttuu. ”En haluaisi olla diktaattori. Vaalin rehellisyyttä. En voi olla kaikille mieliksi. Porukka arvostaa sitä, että olen oikeudenmukainen.”

Paikallisten kalastajien mukaan on haminamestarista kiinni, millaista saarella on. Joskus byrokratia on koettu liian tiukaksi. ”Melkein lupa piti kysyä, saako pieraista”, eräs kalastaja sanoo. Kyseisen haminamestarin aikana saarta ei saanut lainkaan siistiä. Vasta, kun punkki puri häntä takapuoleen, pitkät heinät saivat lähteä.

Juha Tikkanen, Antti Kurikkala ja Veli-Matti Mäki-Rautila rentoutuvat ennen hylkeenpyyntiä.

Juha Tikkanen, Antti Kurikkala ja Veli-Matti Mäki-Rautila rentoutuvat ennen hylkeenpyyntiä.

Kun Juha Vierimaa on kiihdyttänyt avoveneensä 39 solmun nopeuteen pois Maakallasta, saaressa on aavemaista. Tyhjät kalamajat kertovat ajan pysähtymisestä. Kuluu kuitenkin vain noin kaksi tuntia, kunnes veden yli alkaa kantautua hurinaa. Hytillinen Tuulia-kalastusvene kiinnittyy Kistunnokkaan, saaren itäpuoleiseen satamaan. Maastopukuinen juha tikkanen nostaa laiturille olutlaatikon ja kylmälaukun. Tikkasen appiukko veli-matti mäki-rautila häärää hytissä. Veneen dieselmoottorissa on taas ollut vikaa. antti kurikkala polttaa tupakkaa laiturilla.

Miehet ovat lähdössä seuraavana aamuna hylkeenpyyntiin. Sitä ennen on tarkoitus vähän saunoa ja rentoutua Kurikkalan mökissä. Miehet ovat tulleet Kalajoelta Rahjan kylästä. Rantaan on tekeillä kolmion muotoinen savusauna. Sen edeltäjässä – joka tarkoituksella poltettiin kolme kesää sitten – Kurikkala sanoo olleensa ensimmäistä kertaa alasti nykyisen vaimonsa kanssa. Juha Vierimaa tekee hänen mukaansa hyvää työtä, jatkaa isänsä ja setänsä perintöä. ”Jorma ja Jouko eivät välittäneet hevonvittua, mitä maailmalla tapahtuu, mutta tämän paikan he halusivat kuntoon.”

”Me ei olla mitään tappajia!”

Juha Tikkanen ja hänen hylkeenpyyntikiväärinsä odottavat, että hallin pää nousee pintaan.

Juha Tikkanen ja hänen hylkeenpyyntikiväärinsä odottavat, että hallin pää nousee pintaan.

Yksi alueen tunnetuimmista hylkeenpyytäjistä oli verneri roukala, joka kerran tappoi parisataa hyljettä kerralla. Ne olivat jääneet jäälle loukkuun, kun tuuli oli kääntynyt ja sulkenut pakoreitit. Roukala oli nuijinut eläimet vasaralla ja kirveellä. Jääkenttä oli värjäytynyt verestä punaiseksi.

Vielä 1950-luvulla hylkeistä sai tapporahaa muutaman kymmenen markkaa. Roukala teki hyvää tiliä, mutta koki lopulta karun kohtalon. Kalastusreissuilla hän oli useaan otteeseen hukkua, ja kerran hylkeenpyynnissä lasijää melkein katkaisi hänen kaulansa. Eräänä keväänä hän oli taas lähdössä pyyntiin. Roukala oli ajanut mopolla kasitietä kohti Rahjan satamaa. Sää oli ollut kurja. Jostain syystä hän oli päättänyt kääntyä takaisin – suoraan rekan alle.

”Ressukalla oli niin kiire pyyntiin”, Antti Kurikkala sanoo majansa penkillä ja hörppää Dalwhinnie-viskiä. ”Ihana mies, niin ihana kuin osasi.” Mökissä on sankka viinan tuoksu. Tikkanen tarkistaa älypuhelimestaan sääennusteita puolen tunnin välein. Hänen hylkeenpyyntikiväärinsä makaa mökin lattialla. Mäki-Rautila laittaa lisää puita pesään. Kevyesti rakennettu uuni ei varaa, joten puita pitää lisätä öisinkin.

”Kuolleesta hylkeestä ei juuri ole mitään iloa. Kukaan ei enää edes juo hylkeenverta.”

Miehet ihailevat entisaikojen hylkeenpyytäjiä, mutta ajat ovat muuttuneet. Enää kuolleesta hylkeestä ei juuri ole mitään iloa. Tapporahaa ei makseta, liha on pahaa ja jopa myrkyllistä. Itämeren epäpuhtaudet kerääntyvät ravintoketjun loppupäässä olevan eläimen elimistöön. Kukaan ei enää edes juo hylkeenverta. Rasvaa sentään käytetään yhä maalin valmistukseen. Ammatti ja elämäntapa ovat heidän mukaansa huonossa huudossa. He ovat yhteiskunnan silmissä lähestulkoon rikollisia. Harrastus tuntuu jopa vähän hävettävän. ”Me ei olla mitään tappajia”, Kurikkala puolustautuu.

Miehet myös ihmettelevät, miksi eläinten oikeuksien puolustajat kritisoivat metsästystä, mutta eivät kalastusta. ”Kyllä kala huutaa, kun siihen sattuu”, Kurikkala tietää. Heitä myös syytetään turhaan. Tikkasen mukaan Itämeressä on 32 000 harmaahyljettä, raaselia. Vähäiset pyytäjät eivät niitä tapa, vaan kohdunkuroumatauti, jonka aiheuttajana pidetään ympäristömyrkkyjä. Hän arvioi, että tauti tulee taas 3–4 vuoden päästä.

Hämärä on laskeutunut, ja on aika mennä nukkumaan. Kirkkaina öinä tänne näkyvät Raahen valot. Vierimaa on antanut oman kalamajansa yöksi käyttöön. Kurikkala on nähnyt, kun sitä rakennettiin. Hänen mukaansa uuni ei ole turvallinen. ”Älkää panko savupeltiä kiinni. Te kuolette sinne. Kuulitko? Te kuolette häkään!”

Maakallan valkoinen pooki valvoo saaren rauhaa.

Maakallan valkoinen pooki valvoo saaren rauhaa.

Aamu valkenee, eikä kukaan ole kuollut. Sillä aikaa, kun Veli-Matti ja Juha kokevat verkot, Antin olisi tarkoitus keittää pannukahvit. Se kuitenkin unohtuu, kun pitää seurata kavereiden edesottamuksia veneessä. Merelle ei voi lähteä kiireellä. Kurikkala muistelee muutaman vuoden takaista tapausta, jossa he joutuivat ajamaan myrskyssä ja nokipimeässä kolmen solmun vauhtia Nahkiaisista Kallaan. Kotimatka kesti kymmenen tuntia. Sillä kertaa meri päätti mateluvauhdin.

”Merta pitää kunnioittaa. Luonto voittaa aina ihmisen”, Kurikkala sanoo ja asettelee Rapala-lippalakin paremmin päähänsä.

Ennen kuin hylkeenpyytäjät lähtevät matkaan, Maakallassa on ruuhkaa. Tikkanen nostaa kiikarit silmilleen. ”Pirkola saapuu Länsisaareen, länsipuolen satamaan”, Tikkanen tähystää. esa pirkolalla on punainen toppatakki, farkut ja kumisaappaat. Hän kiinnittää veneen valkamaan paljain lämpimin käsin. ”Tulihan se partajeesus”, Antti Kurikkala tervehtii. ”Mitä saa olla – viskiä, konjakkia, kaljaa?”

Tuuli vihmoo pohjoisesta. ”Tämä tuuli aukaisee jäät, tekee hyvää”, Pirkola tietää. Hän neuvoo, mitä kautta pyytäjien kannattaa lähestyä hylkeitä. 76-vuotias Pirkola saattelee miehet matkaan.

”Hän on kalastajien sukua, jossa lapset kannetaan saareen jo kapaloissa.”

Punaisen parran takaa tuleva ääni on kuin tyrnipensaaseen tarttuva merituuli. Hän on kalastajien sukua, jossa lapset kannetaan saareen jo kapaloissa. Hän itse syntyi kesäkuun 10. päivä ja oli jo juhannuksena Kallassa.

”Joka kevät, kun koulu loppui, ajettiin satamaan. Silloin nokkaan levisi meren tuoksu. Siitä alkoi kesäloma. Edelleen tuoksu tuo saman muiston ja olon.” Hänen omista lapsistaan ainoastaan ensimmäistä ei tuotu vauvana saareen. ”Esikoista ei hukuteta”, oli lapsen äiti sanonut. ”Ja nyt hän on lapsistani ainoa, joka tulee merisairaaksi”, Pirkola sanoo.

Pirkolan oma kalamaja sijaitsee Ulkokallassa. Siellä on vielä Maakallaakin karummat olot – pelkkää hioutunutta kalliota ja merestä nousseita pikkukiviä. Pirkola sopii joukkoon: ahavoitunut ukko, jonka mielipiteetkin ovat ahavoituneita. ”Jatkan niin kauan kuin henki pihisee. Piruuttani katon tän homman loppuun. Me kalastajat ollaan uhanalainen laji. Meitä on vähemmän kuin saimaannorppia”, hän kähisee.

Koko elämänsä Perämeren perukoita kolunnut Pirkola tuntee vedet kuin omat taskunsa. Hän myös tietää, että merellä voi sattua mitä tahansa.

Esa Pirkola kunnioittaa merta. Hän tuntee monia, jotka ovat kuolleet aaltoihin.

Esa Pirkola kunnioittaa merta. Hän tuntee monia, jotka ovat kuolleet aaltoihin.

DSCF1288-2

Maaliskuussa 1948 Esa Pirkolan isä arvo heräsi keskellä yötä kotonaan ja alkoi pukea vaatteita päälle. Hänen vaimonsa ihmetteli, mihin mies oli lähdössä. Oli pilkkopimeää ja 20 astetta pakkasta. Arvo oli majakanvartijana Ulkokallan majakassa. Tuona yönä hän kuitenkin oli vapaalla, mutta intuitio oli käskenyt hänen lähteä hiihtämään parinkymmenen kilometrin jäämatkaa keskellä yötä.

”14 vuotta myöhemmin Kalajoen rannalta löytyi pääkallo. Ulkokallasta löytyi ihmisen nivelluu.”

Matkalla hän oli nähnyt mustan pisteen jäällä. Se oli toinen majakalla työvuorossa olleista vartijoista. Tämä hytisi kolmimetrisen hylkijollan sisällä. Toista miestä ei näkynyt missään. Palelluksissa ollut vartija oli kertonut, että jää oli muuttunut jo ennen Maakallaa risaiseksi supoksi, jossa pääsi etenemään vain kymmeniä metrejä tunnissa. He olivat joutuneet polttamaan airot ja veneen sisäosia pysyäkseen lämpimänä. Jossain vaiheessa yötä kaveri oli lähtenyt jollalta eikä ollut koskaan palannut.

”Isä ei uskonut sitä”, Esa Pirkola kertoo. Kukaan seudulla ei edelleenkään usko, että arvostettu majakanvartija ja kokenut merimies olisi hukuttautunut vapaaehtoisesti. Jotkut jopa epäilevät henkirikosta. Henkiin jäänyt olisi noussut seuraavaksi johtavaksi majakanvartijaksi. 14 vuotta myöhemmin Kalajoen rannalta löytyi pääkallo. Ulkokallasta löytyi ihmisen nivelluu.

Pahimpien kelirikkojen aikana majakkamiehet joutuivat kolmeksikin kuukaudeksi täydelliseen eristykseen. Pirkola muistaa erään majakanvartijan, joka oli alkanut uskoa, että juomavedeksi kerätty sadevesi oli myrkyllistä.

Aamu valkenee, eikä kukaan ole kuollut.

Aamu valkenee, eikä kukaan ole kuollut.

”Vapaus on kova sana. Kukaan ei tule täällä niskaan hengittämään”, Esa Pirkola sanoo Ulkokallassa omassa mökissään. Täällä vapaus kuitenkin on suhteellista. Meri saartaa karia joka puolelta. Kaikki on kaukana, ja paikka muistuttaa ennemmin vankilaa. Ehkä juuri siksi ihmiset pitävät toisistaan niin hyvää huolta kuin kykenevät. Yhdelle syrjäytyneen ja alkoholisoituneen majalle tuodaan perunoita ja vaatteita, katsotaan vähän perään. Kallalaiset sanovat pitävänsä hänestä parempaa huolta kuin yhteiskunta.

Kallankarien poikkeuksellista itsehallintoa on yritetty kumota monta kertaa, mutta joka kerta kalastajat ovat voittaneet. Metsähallitus yritti 1980-luvulla saada Kallankarit haltuun, mutta Korkein hallinto-oikeus katsoi, että kuninkaan laki pätee yhä.

”Metsähallituksen miehillä ei ole rantaan asiaa.”

1990-luvulla aluetta yritettiin suojella Natura-kohteeksi, mutta sekin jäi yritykseksi. Kalastajat kävivät Esa Pirkolan johdolla eduskunnassa asti puolustamassa oikeuksiaan. Kallalaiset motittivat Metsähallituksen edustajan kokoushuoneeseen. Metsähallituksen miehillä ei ole Pirkolan mukaan rantaan asiaa. Kalastajat ovat vannoneet suojelevansa alueen ainutlaatuista luontoa. Merilinnut ovat kalastajien kavereita: siellä, missä lokit alkavat parveilla ja nokkia vettä, siellä silakka kutee. Kalastajat tietävät, että kahden päivän sisällä sinne saapuu myös siika.

Vuonna 2002 varatuomari veikko autere linjasi, että kalastajat kyllä kunnioittavat lintujen pesintää ilman suojeluohjelmaa. Saarella on maalokkeja, silakkalokkeja, räyskiä, sirkkoja, tukkasotkia, telkkiä, koskeloita ja haahkoja. Tiirat saapuvat aina äitienpäivänä. Kalastajat uskovat, että on vain ajan kysymys, milloin itsenäisyys viedään heiltä.

Syksyisin Maakallassa vierailee merikotka, joka pistää lokkeja poskeensa.

Juttua on korjattu: Saaren päätäntävallasta linjasi Korkein oikeus vuonna 1989, ei korkein hallinto-oikeus 1988. Myös Verneri Roukalaa koskevia tietoja on korjattu.

Lue Ilkka Pernun edellinen Raymond-reportaasi Suomen turvallisimmasta kunnasta. Lintukoto-jutun löydät täältä.