Raymond

Suomen kesä
Lue juttu

Loma-Suomi lama-Suomi

Teksti
Jantso Jokelin
Kuvat
Touko Hujanen

1990-luvun taantumasta selvittiin, mutta monissa kolkissa loma-Suomi jäi ikuisesti lama-Suomeksi. Tämä on matka maan keskipisteeseen, kurjiin nähtävyyksiin ja kansalliseen melankoliaan.

_I5A2624

Kuvaelma kieltolain ajasta Visulahden Vahakabinetissa.

Tyhjä kertakäyttömuki ropisee jaloissa, Wunderbaum heiluu ja perseessä tärisee. Kun vuosimallin 1996 läpiruostunut Suzuki Baleno kiihtyy sataseen kuoppaisella hiekkatiellä, ilmassa on aiheellista pelkoa. Matkustamo tärähtää jokaisen pikkukiven iskusta.

”Autoihmiset kyllä tietävät, että Suzuki on intuitioauto”, valokuvaaja Touko sanoo.

”Samalla olemme tulleet aloittaneeksi matkan kohti kotimaan henkistä lamaa, ankeaa viihdehistoriaa ja rempalleen jäänyttä Suomea vuosikymmenien takaa.”

Olemme matkalla kohti Suomen maantieteellistä keskipistettä. Eräiden mittausten mukaan se sijaitsee entisessä Piippolan kunnassa, nykyisessä Siikalatvassa Pohjois-Pohjanmaalla. Vuosikymmenten ajan keskipisteen todellinen sijainti on synnyttänyt riitoja, ylpeyttä ja suuruudenhulluja unelmia useamman kunnan alueella. Haluamme nähdä, mitä monumenteista ja keskipistesodista on vielä jäljellä.

Samalla olemme tulleet aloittaneeksi matkan kohti kotimaan henkistä lamaa, ankeaa viihdehistoriaa ja rempalleen jäänyttä Suomea vuosikymmenien takaa. Toivomme sen aukenevan meille viimeistään jalasjärveläisellä kärrypolulla, joka kulkee myös nimellä Spede Pasasen Bulevardi.

_I5A2524
_I5A2638

_I5A2603

_I5A2623

Mutkittelemme Pirkanmaan ja Pohjanmaan rajalla pikkuteitä pitkin Aitonevan turvemuseolle Kihniöön. Sen ei pitäisi olla enää syyskuussa auki. On silti pakko käydä tarkistamassa, onko paikka edes olemassa. Se on, ja kaiken lisäksi museon ovikin on auki.

”Joo, olen minä täällä melkein joka päivä kahdestatoista viiteen”, tokaisee sukkaa kutova virkailija ja tarjoilee pullakahvit.

”Ajakaa pieni lenkki mistä tahansa maakunnasta toiseen. Ihmisiä on niin vähän, että niitä pitää keksiä.”

Museossa kaikuu turvesoiden luontoa esittelevä äänimaisema. Lasivitriinit ovat täynnä ruskeita kokkareita ja turvelevyjä. Valokuvia turvetta nostavista ihmisistä, työkoneista, kihniöläisestä elinkeinomaisemasta. Suuren salin puolelta pääsee periodihuonekaluilla rekonstruoituun Suo Oy:n työnjohtajan konttoriin. Kahvion myyntihyllyssä on valikoima turvenaamioita.

Sisänäyttelyn lisäksi museo käsittää pihalle ripoteltujen yli 60 turpeennostokoneen näyttelypuiston. Hämmentävä kokoelma jatkuu metsän uumeniin. Ruostuneet jättiläiset ovat kuin Mad Max -elokuvasta. Niiden pelkän kokoluokan ja järjenvastaisten ulokkeiden edessä on pakko myöntää, että ehkä tänne kannatti tulla.

_I5A4223

Kuva turvesaunojista Aitonevan Turvemuseossa.

_I5A4317

_I5A4436
Turo Kuninkaan novellissa Toteemi on kertomus suomalaisesta pikkupaikkakunnasta, jossa pakkohoidossa puutöistä innostunut aikamiespoika päättää rakentaa kunnan rajalle maailman suurimman rahin. Kunnanisät myhäilevät ja alkavat suunnitella rahipitäjästä globaalia turistikohdetta. Kun toteemi valmistuu, se herättää naapuripitäjien asukkaiden ja muutaman saksalaisturistin huomion. Pian se alkaa kerätä ympärilleen kännääviä nuoria ja ottaa vastaan virtsasuihkut ja linkkuveitsellä kaiverretut kirkkoveneyritelmät. Rahin päällä kiipeillään, kunnes joku taittaa niskansa. Monumentin ympärille rakennetaan teräsaita. Lopulta toteemi unohtuu tien pientareelle syyssateiden ja ajan armoille.

”Kaustiselle pitää rakentaa avaruuteen asti näkyvä kolossi symboloimaan kansanmusiikin tärkeyttä.”

Novelli kuvaa osuvasti suomalaista insinöörivimmaa ja kotiseutuylpeyttä. Suomesta löytyy traagisen paljon pystymetsän keskelle raivattuja monumentteja. Retrettiä, Juminkekoa, Kalevalakylää, Kierikkikeskusta. Kaustisen kansantaiteenkeskuksessa on tilaa 3 500 neliötä, Retretissä 7 300 neliötä. Kivikauden kulttuuria esittelevä Yli-Iin Kierikkikeskus on Pohjoismaiden suurin moderni hirsirakennus. Punkaharjun Metsämuseo Lusto muistuttaa hylättyä avaruusasemaa, ja Oulun Ympäristötalo – yksivärinen ja symmetrinen teräskuutio – näyttää erittäin suurelta rahilta.

Kaustisen kansantaiteenkeskus osoittautui niin isoksi, että se ajoi Kansanmusiikkisäätiön konkurssiin muutamassa vuodessa. Kuhmon mahtipontinen Kalevalakylä myytiin kaupungille huonokuntoiseksi rapistuneena 2014. Punkaharjun Retretti meni nurin 2012.

Näyttää siltä, että suomalaisen kulttuuriperinteen retoriikka etenee jotakuinkin seuraavalla tavalla:

1)     Suomalainen pelimannimusiikki on tärkeä asia.
2)    Kaustinen on suomalaisen kansanmusiikin keskus.
3)    Kaustiselle pitää rakentaa avaruuteen asti näkyvä kolossi symboloimaan kansanmusiikin tärkeyttä.

Kukaan ei tule lisänneeksi pöytäkirjaan alaviitteitä, jotka tässä tapauksessa ovat 4) ylisuuri ja moderni palatsi ei kuvaa kansantaiteen luonnetta millään tavalla, ja 5) Kaustisella ei käy kukaan yhtä festivaaliviikkoa lukuun ottamatta.

Rakennuksia ei suunnitella käytännöllisiksi. Niiden tarkoitus on lähettää avaruuteen viesti: huomatkaa meidät.

_I5A5560

Vesitornit Raahen lähettyvillä.

_I5A5574

Piirros Varkauden vesitornin käytävällä.

_I5A7912

Alajärven Tulivuorikeskus.

Sodankylän elokuvajuhlia on vietetty alle yhdeksän tuhannen asukkaan taajamassa yli kolmekymmentä vuotta. Elokuvat katsotaan Kitisen koulun liikuntasalissa, sirkusteltassa ja pikkuruisessa elokuvateatterissa. Maailmanluokan vieraita kävelytetään olemattoman kylänraitin läpi ja viedään Porttikosken lavalle tanssimaan. Ulkoiset puutteet eivät juuri muutu, mutta kävijämäärät vain kasvavat. Jos Sodankylään rakennettaisiin tuhansia katsojia vetävä Multiplex-teatteri, viehätys saattaisi kadota. Festivaalilta katoaisi henki, joka sai yhdysvaltalaisen ohjaajavieraan D. A. Pennebakerin toteamaan: ”Woodstock is fucking nothing if you’ve been at the Midnight Sun Film Festival.”

Miten suomalaisten monumenttien ja turistikohteiden suunnittelijoille saisi päähän, ettei täällä ole ketään? Ajakaa pieni lenkki mistä tahansa maakunnasta toiseen. Ihmisiä on niin vähän, että niitä pitää keksiä. Tienpientareille on kyhätty ämpäripäisiä hahmoja, jotka osoittavat mustuneilla näppylähanskoilla kohti pihakirppiksiä ja entisiä lasinpuhaltamoita.

_I5A3779

Killinkosken Wanha Tehdas -museo.

_I5A3744

Killinkosken palokuntamuseo.

_I5A6081

Nokkakiven huvipuiston yhteydessä oleva myymälä.

Älkää käsittäkö väärin: on kaunista, että Suomi on täynnä nähtävää. Elinvoimaisuus ja taloudellinen menestys ovat kuitenkin useimmille kohteille silkkaa utopiaa. Varmaa reseptiä ei kukaan tunnu löytävän, paitsi ehkä Toivo Sukari ja Vesa Keskinen. Museot, muistomerkit ja kulttuurikeskukset ovat kivoja, mutta enemmän ihmisiä kiinnostaa nähdä livenä sika ABC:n parkkipaikalla.

”Spede Pasanen oli tuohon aikaan kiinnostunut hiidenkirnujen rajatieteellisistä tulkinnoista ja lahjoitti rapaumaonkalon tyhjennykseen puoli miljoonaa markkaa omaa rahaa.”

Emme pysähdy Kaustisen kansantaiteenkeskuksella. Ajamme hidastamatta monoliitin ohi Puhkionkallion laelle, johon rakennettiin 1980-luvulla etäisesti hobittilaa muistuttava Pauanteen perinnekylä kansanparantajien kokoontumispaikaksi. Paikka pakkohuutokaupattiin vuonna 1992, minkä jälkeen tulipalot ja myrskyt ovat runnelleet perinnekylän rakennuksia. Tuuli vinkuu entisen savusaunan hiiltyneissä raunioissa.

Lähiseudulla on muitakin nähtävyyksiä. Pihtipudas houkuttelee keihäsmuseolla, jossa voi ”palata keihäänheiton suomalaisiin tähtihetkiin aina uudelleen”. Päädymme sen sijaan Jalasjärvelle ihmettelemään 23 metriä syvää hiidenkirnumaista rapaumaonkaloa. Kuoppa tyhjennettiin kivistä vuonna 1997 uuden matkailuvaltin toivossa. Spede Pasanen oli tuohon aikaan kiinnostunut hiidenkirnujen rajatieteellisistä tulkinnoista ja lahjoitti rapaumaonkalon tyhjennykseen puoli miljoonaa markkaa omaa rahaa. Kuopan läheisyydessä jököttää edelleen Speden patsas. Turistikohteeksi on kruunattu myös läheinen mänty, jonka juurelta löytyi kuoliaaksi jäätynyt paimenpoika 1850-luvulla.

_I5A4442

Jalasjärven hiidenkirnun näköalapaikka.

Olin neljävuotias, kun Kauhavalle avattiin Härmälandia-niminen elämysmaailma. Perheemme innostui lähtemään sinne erityisesti luonnonläheisen Peikkometsä-teemapuiston houkuttelemana. Ensimmäinen peikkometsä oli toiminut Järvenpäässä pitkään ja menestyksekkäästi, ja uusia peikkoteemaisia nähtävyyksiä syntyi eri puolille Suomea.

Härmälandian katveesta löysimme metsäpolun, jonka varrelle oli siroteltu sateenpieksämiä peikkoja, kiipeilytelineitä ja puumajoja. Vanhemmilleni on jäänyt mieleen peikkojen vaatimaton ulkomuoto. Homeisiin puupölkkyihin oli maalattu irvistäviä kasvoja. Yhdeltä tontulta puuttui päälaki, toiselta käsi.

Kotimatkalla autossa tiedustelin, milloin me menemme Peikkometsään. Äiti ja isä selittivät hölmistyneinä, että se oli tuo äskeinen paikka. Tarinan mukaan olin pitkään hiljaa. Lopulta huokaisin: ”Voi vittu mikä peikkometsä.”

”Sen voitti vain tunne, jonka Videopokerin reikään katoavan kolikon rasahdus aiheutti.”

Useimmalla virtaviivaisella huvipuistollakaan ei ollut mitään mahdollisuuksia 1990-luvun vaihteen armottomassa viihdekilpailussa. Minä kaipasin joka tapauksessa eniten Tähtihoviin. Heinolan paikkeilla Nelostien yli kurottava huoltoasemakeskus oli kaikkien lomamatkojen kohokohta, autossa vietetyn lapsuuden autereinen kultamaa. Moottoritien liikenne ärjyi lasiseinäisen käytävän alta auringossa kylpevälle köysisillalle. Sain korvapuustin ja rengaskorkilla avattavan Vita Nova -energiajuoman, jonka kofeiini kolisi päähän. Parasta mitä tiesin, oli nyrkissä tulikuumaksi puristuneen kolikon tuoksu. Sen voitti vain tunne, jonka Videopokerin reikään katoavan kolikon rasahdus aiheutti. Kofeiinia, sokeria ja valvomatonta uhkapelaamista – siinä 1990-luvun lapsen kiihdyttävin tapahtumapuisto.

Moisen synninpesän rinnalla Peikkometsä oli tuomittu häviämään. Sen tarina oli suomalaiselle turismille tyypillinen. Se yritti liikaa ja onnistui liian vähän. Ennen kaikkea se ei ollut millään tavalla Tähtihovi.

_I5A3787

Killinkosken museokeskus.

_I5A3687

Unkan Baari Karjalohjalla.

_I5A4163

Hilarius Hiiri -tapetti huoltoasemalla.

_I5A5692

Varkauden vesitornin kattoterassi.

”Lama jättää erilaisen jäljen työikäiseen, nuoreen ja pikkulapseen.”

On paljolti lapsuudesta kiinni, kasvaako ihminen lopulta mitättömyydellä mässäilijäksi. Monien ikätovereideni tavoin tunnen perverssiä vetoa kömpelöä musiikkia, epänähtävyyksiä ja huonoa viihdettä kohtaan. Kuolleet ja elävät kuolleet turistihoukutukset ovat ankeusharrastuksen kallisarvoisinta herkkua. Halu viihdyttää ja tulla viihdytetyksi muuttuu erityisen liikuttavaksi ankeina aikoina. Se on meidän historiaamme ja lapsuuttamme.

Olen liian nuori edustamaan kulttuuripessimismin varsinaista ydinjoukkoa, 1990-luvun taantuman aikana aikuistunutta x-sukupolvea. Lama jättää erilaisen jäljen työikäiseen, nuoreen ja pikkulapseen. Jos edelliset menettivät toivonsa yhteiskunnallisesti ja perinpohjaisesti, jälkimmäisille pessimismistä tuli rokokoon tai funkkiksen kaltainen esteettinen tyylisuunta. Me katsoimme hädin tuskin viihteen määritelmän täyttävää Hapsiaista ja autiossa sirkuksessa mesoavaa syrjäytynyttä pelleä, joka puhui deliriumpäissään karttakepille. Me leikimme paskoissa teemapuistoissa ja työnsimme norppakolikkoa Videopokeriin aina kun silmä vältti.

”Tapahtumapuistot tarkoittivat myös työpaikkoja, lounaita, kahveja, iloa, romansseja, perhemuistoja, elämää. Optimismi asui näissä paikoissa.”

Vantaalainen Lauri Vartiainen ylläpitää harrastuspohjalta huvipuisto.net-sivustoa. Se lienee Suomen laajin elävien ja kuolleiden huvipuistojen katalogi. Vartiainen on saanut käsiinsä kymmenittäin valokuvia, opaskarttoja ja muita suomalaisten teemapuistojen historiaa käsittelevää materiaalia. Sieltä löytyy tietoa muun muassa Keravan Fanfaarista, toiselta nimeltään Planet FunFunista. Televisiomainoksessa animaatiopapukaija raakkui ”Kiiidä Keravalle!”. Aikanaan ainutlaatuisessa sisähuvipuistossa oli vuoristorata ja kummitusjuna. Fanfaaria oli perustamassa muun muassa elokuvaohjaaja Renny Harlin. Yritys kompuroi konkurssiin muutamassa vuodessa.

_I5A3734

Killinkosken lelumuseo.

_I5A4901

Pauanteen perinnekylän raunioilla.

Vartiaisen pelastamissa kusenkeltaisissa kymppikuvissa lintupukuiset maskotit poseeraavat huvipuistossa täynnä toivoa. Se muistuttaa, että tapahtumapuistot tarkoittivat myös työpaikkoja, lounaita, kahveja, iloa, romansseja, perhemuistoja, elämää. Optimismi asui näissä paikoissa. Laman keskellä se oli harvinainen suure.

Sivustolla esitellään myös Kalajoen Hiekkasärkät. Sinnekin me olimme vanhempieni kanssa lähdössä, mutta viittä minuuttia ennen auton käynnistämistä heitin pihalla itseäni tikalla silmään ja melkein sokeuduin. Veriset kädet ja vanhempieni kauhu ovat edelleen ainoa muistoni sanaparista Kalajoen Hiekkasärkät.

”Suomi – Tuhansien dismalandien maa.”

Katutaiteen suurnimi Banksy avasi kesällä 2015 pieneen englantilaiseen merenrantakaupunkiin ”epähuvipuiston” nimeltä Dismaland. Se oli taidenäyttely, joka esitteli Banksyn ja hänen valitsemiensa 60 taiteilijan töitä kuukauden ajan. Installaatioympäristö muistutti tunnelmaltaan ydinlaskeuman jälkeistä Disneylandia. Lammikoissa uiskenteli täyteen pakattuja pakolaisveneitä, ruumiita ja öljyn sotkemia vesilintuja. Tympääntynyt henkilökunta myi kaasupalloja, joissa luki ”minä olen imbesilli”.

_I5A6035

Nokkakiven huvipuiston peikkometsä.

_I5A6062

_I5A6073
Suomalainen voisi erehtyä luulemaan Dismalandia aika tavalliseksi kotimaiseksi turistikohteeksi. Suomi on sateessa mätänevien peikkojen, kiireessä kyhättyjen turistimajojen ja ite-taidepuistojen maa. Suomi – Tuhansien dismalandien maa.

”Pienestä sivubisneksestä kasvoi yritys, joka työllisti kukoistuksensa huipulla jopa 200 henkeä ja myi kansainvälisesti miljoonia peikkoja.”

Järvenpään alkuperäisellä peikkometsällä oli sentään ainutlaatuisen menestyksekäs elinkaari. Helena ja Martti Kuuskoski alkoivat valmistaa peikkonukkeja käsityönä 1950-luvun alussa. Pienestä sivubisneksestä kasvoi yritys, joka työllisti kukoistuksensa huipulla jopa 200 henkeä ja myi kansainvälisesti miljoonia peikkoja. Kun peikkofanit alkoivat pyhiinvaeltaa Kuuskoskien tehtaalle, perhe päätti rakentaa bisneksen ympärille teemapuiston. 1960-luvulla se oli eräs ensimmäisistä ja lopulta suosituimmista teemapuistoista Suomessa, ja veti parhaimmillaan yli sata tuhatta vierailijaa vuodessa. Siellä vierailivat Kekkoset ja monet ulkomaalaiset vieraat. Peikkoteemaa sovellettiin myös keskisuomalaisessa Riihivuori-laskettelukeskuksessa ja surullisemmassa Härmälandiassa. Lopulta Kuuskosket veivät peikot mukanaan Yhdysvaltoihin. Heidän jälkeläisensä ovat jatkaneet peikkoevankeliumia Pohjois-Carolinaan rakentamassa Peikkomaailmassa.

Valokuvaajan mielestä käsintehtyjen peikkojen suosio on täysin loogista. ”Suomalaiset ovat huovuttajia. Jokaisessa tapahtumassa, jossa kesälläkin kävin, oli myynnissä kymmeniä huopatonttuja. Huovuttaminen on ehkä isoin juttu Suomessa. Kaikki muu on ihan puuhastelua.”

_I5A5473

Arkistomateriaali esittelee Suomen keskipisteen mittausta Piippolassa.

Saavumme Suomen viralliselle keskipisteen monumentille Pohjois-Pohjanmaan Piippolaan. Se on vaatimaton kivipaasi, joka voisi ulkomuodon puolesta merkata sisällissodan kannalta tärkeää paikkaa tai kirjailijan lapsuudenkotia. Keskipiste ei edes ole oikeasti tässä, vaan Kestilän ja Piippolan välisellä Talasnevan suolla. Kivipaasi pystytettiin Nelostien varteen saavutettavuuden ja brändin vuoksi. Puolangan omima manneralueen keskipiste siirrettiin sekin Housuvaaralta kirkonkylälle kymmenen kilometriä etelään.

Valtioiden rajat, napapiirit, äärikohdat ja keskipisteet ovat maanmittauksellisia ja byrokraattisia päätöksiä. On sattumaa, millainen ryteikkö tiettyyn laskennalliseen kohtaan osuu. Siksi sijaintiturismi ei herätä kovin elämyksellisiä mielikuvia. Yritys on kuitenkin kova.

Suomen Kuvalehti löysi Maanmittauslaitoksen avustuksella Suomen keskipisteen Piippolasta vuonna 1958. Kuvalehti ja Piippolan kaupunki rakennuttivat paikalle merkkipylvään. Lehtijutuissa leikiteltiin jopa ajatuksella, että Suomen pääkaupunki siirrettäisiin maan keskipisteeseen. Piippolan lähikunnissa mittaustulokseen ei tyydytty, ja laskelmat suoritettiin uudestaan useita kertoja. Yhdessä vaiheessa näytti siltä, että keskipiste olikin Puolangalla. Sinnekin nousi merkkikivi. Puolankalaiset lähettivät Piippolan kuntaan säkin, jolla käskettiin peittää valheellista tietoa välittävä patsas. Piippola vastasi tähän rakentamalla toisen monumentin. Merialueet huomioon ottava aluemerikeskipiste löytyi Haapajärven Kuusaan kylältä. Kärsämäelle rakennettiin puolestaan painopiste-keskipiste, joka perustuu sekin erilaiseen mittaukseen. Käytännössä keskipiste liikkuu jatkuvasti. Itämerestä nousee maata, joka muuttaa Suomen muotoja.

_I5A5517

_I5A5429

Piippolaa pyrittiin markkinoimaan myös Piippolan vaarin kautta. Piippolan vaarin levy Piippolan kirjastossa.

_I5A5384

Keskipisteen autohuolto Piippolassa.

Kunnanrajat ylittävää keskipistealuetta on yritetty brändätä turistikohteeksi ja monet paikalliset yritykset hyödyntävät sijaintia nimessään. Piippolan keskustassa on kylän suurimman kuuluisuuden, kirjailija Pentti Haanpään museo ja pieni huoneellinen keskipistettä käsittelevää arkistomateriaalia. Kärsämäellä asti toimii ainakin keskipistehotelli, -kauppa ja -hammaslääkäri.

Keskipistesotia on käyty muuallakin. Saksalaisessa dokumentissa Euroopan keskipisteessä (Die Mitte, 2004) Euroopan keskipiste löydetään kahdentuhannen kilometrin säteellä kuudesta eri valtiosta ja kahdestatoista eri kylästä. Kaikkialla ihmiset esittelevät monoliitteja yhtä ylpeinä ja varmoina.

”Kaikki teemapuistot, keskipisteet, hirsimonoliitit ja koulutuskeskukset esittelevät lopulta samaa teemaa: suomalaista suuruudenhulluutta.”

Touko yrittää kuvata Piippolan keskipistekiveä kopterikameralla, mutta eihän siinä mitään kuvattavaa ole. Palaamme autoon ja jatkamme matkaa. Piippolasta pitää ajaa vielä 400 kilometriä pohjoiseen tapaamaan miestä, joka rakensi 116 metriä pitkän Suomen muotoisen järven keskelle Kittilän korpea.

(Tiesitkö, että Lapissa on täysin Suomen muotoinen järvi? Jutun tästä Neitojärvestä voit lukea täältä.)

Jälkeenpäin yritän muistella keskipistekäyntiä, sijoittaa itseni maisemaan ja omiin tuntoihini. En muista juuri mitään. Keskipiste on matkan suurin antikliimaksi, tyhjä arpa.

Kaipaan yhä Tähtihoviin, kuin Jumalan yhteyteen.

Suomalaisia surkeita nähtävyyksiä ei ironiaturismilla pelasteta. On totta, ettei moniin kuvaukseen sopiviin paikkoihin voi mennä hihittelemättä. Silti niissä on myös outoa kulttivoimaa, joka ei alistu pilkan kohteeksi. Kaikki teemapuistot, keskipisteet, hirsimonoliitit ja koulutuskeskukset esittelevät lopulta samaa teemaa: suomalaista suuruudenhulluutta.

_I5A3854

Killinkosken opetusmateriaalimuseossa Nokian valmistamat utareet, joita on käytetty lypsämisen opetukseen.

_I5A4379

Ämpärirobotti Tuurin kyläkaupassa.

_I5A4088

Tuurin Kyläkaupan piha.

_I5A5646

Vanha sukelluspuku nimeltään Wanha Herra on näyttelyn vetonaula Raahen museossa. Sen arvellaan olevan maailman vanhin säilynyt sukelluspuku.

”Toivon hartaasti, että Toivo Sukarin nähtävyydeksi kaavailema Titanic-laivan kopio jonain päivänä toteutuu.”

Suomalainen ankeus on antropologisesti ainutlaatuista. Salsakarnevaalit saavat olla siellä missä ovat, kuten myös Balilla elävä pyhä tanssiteatteri. On kuitenkin vähintään yhtä kiinnostavaa, että jossain on ihan paskaa.

Monet pysähtyivät varta vasten katsomaan jo ennen rakentamistaan suljetun autotavaratalon mainosmastoa Helsingin ja Tampereen välisen moottoritien varteen. Historiallisen traagisen Sunny Car Centerin tarinasta olisi ennen pitkää voinut tulla uuden turistibuumin alkumyytti. Masto purettiin lokakuussa 2016. Pellon laidalle jätettiin vain mastoa pystyssä pitänyt betonilaatta, kuin hautakiveksi tulevaisuuden ankeusturisteille.

Toivon hartaasti, että Toivo Sukarin nähtävyydeksi kaavailema Titanic-laivan kopio jonain päivänä toteutuu. Sukari esitteli yli 30 miljoonaa euroa maksavaa ideaansa vuonna 2009 Oulun Yrittäjäfoorumissa: yksi yhteen jäljennös 267-metrisestä valtamerilaivasta pellolle Pohjois-Pohjanmaan Kiiminkiin. Viereen puusta rakennettu Ideapark, josta tulisi samalla maailman suurin puurakennus. Kun aiheesta uutisoitiin, Sukari muuttui hetkeksi suuruudenhullusta liikemiehestä Dalín vertaiseksi surrealistiseksi taiteilijaksi. Kuvittele ensin kilometritolkulla suomalaista peltoa, ja sitten yhtäkkiä mittakaavaan tehty Titanic. Satoja 1910-luvun laivahyteiksi sisustettuja hotellihuoneita; mallien mukaan teetettyjä servettejä; työntekijöiden periodiasuja. Jousikvartetto tasatunnein ulkokannella Rax-pizzabuffetin edustalla. Se olisi dadan riemuvoitto kapitalismista.

Finlandia-voittaja Laura Lindstedt pohti suomalaisten kulttuuritapahtumien tilaa Talouselämä-lehden haastattelussa: ”Kaikkea on liikaa. Maailma hukkuu elämyspuistoihin, pintakiiltoon ja taiteiden öihin. Näkisin mieluummin, että kaikkea olisi vähemmän ja se ’vähä’ olisi ajatellumpaa.”

Lindstedt on oikeassa. Hänen hengessään Toivo Sukarin suunnitelmalle pitäisikin antaa kaikki mahdollinen tuki, jos ei muuten niin vaikka taiteiden öiden budjeteista.

_I5A4739

Suomi – 75 v Juhlametsikkö. Jalasjärvi.

_I5A4732
Norjalais-amerikkalaisessa komediasarjassa Lilyhammer mafiakundi Frank muuttaa New Yorkista todistajansuojeluohjelman turvin Lillehammeriin ja kokee kulttuurishokin. Umpihangessa ei pärjää italialaisilla pikkukengillä. Miehet ovat munattomia villapaitanössöjä. Kaikki hauska baarin avaamisesta ajokorttiin vaatii loputtomasti paperityötä, tarkastuksia ja odottelua. Ihmiset eivät haaveile suuria, vaan makaavat mieluiten kotiensa lämmössä. Kankean pikkukaupungin tragikoomisuuden paljastamiseen tarvitaan kovaksi keitetty muukalainen, jonka kotimaan suurin lahja maailmalle on showbisnes.

”Cheek on Titanic Kiimingin pellolla; jättimäinen suureellisuuden kopio keskellä ei-mitään.”

Suomalaista ankeutta voisi hyödyntää luovasti tuotteistamalla se Lilyhammerin tavoin. Sarjasta tunnistaa heti sateisen hyvinvointiyhteiskunnan kiusalliset puolet, ja juuri se tekee kuvauksesta puhuttelevan. Sarjan voisi hyvin kuvitella tapahtumaan Ylivieskaan tai Kuhmoon.

Ikävä kyllä Suomi on ollut huono estetisoimaan ja ironisoimaan omaa ankeuttaan uskottavasti. Televisioviihteessä on vuosikymmenestä toiseen luotava sama harvahampainen ja läski idiootti, jota kansa voi katsoa alaspäin ja salaa hengenheimolaisen silmin. Popkulttuurissa suuruudenhullua mafiakundia edustaa ehkä selkeimmin Cheek, jota vihataan vähintään yhtä paljon kuin ihaillaan. Hän on Titanic Kiimingin pellolla; jättimäinen suureellisuuden kopio keskellä ei-mitään.

Samaan aikaan huovutuskurssit, purukuminäyttelyt ja maakuntafarssit sykkivät läpi Suomen. Tänäkin vuonna kansalaisopistojen kursseille osallistuu yli puoli miljoonaa opiskelijaa. Kirjastojen ja museoiden ohella ne ovat suomalaisten portteja toisiin maailmoihin. Täällä huovutetaan niin kauan, kunnes kuolema korjaa.

_I5A4010

Liukumäki Ähtärissä.

Teksti julkaistaan myös Jantso Jokelinin 2017 ilmestyvässä kirjassa Gastonin leuka ja muita esseitä. Touko Hujanen on Uuden Maan Sanomat -projektissaan keskittynyt kuvaamaan Suomea.

Videopokeria voi nykyään pelata myös kännykällä ja tietokoneella täällä.